#102: Mors Principium Est – Kuoleman portteja kolkutelleet

Mors Principium Est tarjoili kaunismelodista kuolometalliaan 2000-luvulla kolmen loisteliaan pitkäsoiton verran, minkä jälkeen bändi vaikeni vaiheittain. Käytiin lähellä kuoliniskua, mutta nyt porilaisten purjeissa puhaltavat uudet tuulet. Komea …and Death Said Live -albumi tulee katkaisemaan pitkän levytystauon joulukuussa.

Teksti: Aadolf Virtanen

Inferno ei tyydy vähään, eli otetaanpa auto alle ja matkataan Mors Principium Estin kotiseudulle selvittämään perinpohjin bändin käänteitä ja tulevaisuudennäkymiä. Kohtaamisajaksi valikoituu lokakuinen Halloween-perjantai ja paikaksi basisti Teemu Heinolan Ansa-studio Ulvilassa, jossa tuoretta pitkäsoittoakin on osittain työstetty.

Teknisyydestään ja tiukkariffisyydestään tiedetty bändi on viiden vuoden sisään kokenut levy-yhtiövaihdoksen, ja kitaristien paikalla on käynyt kovempi pyörremyrsky kuin Spinal Tapin rumpupallilla. Bändiä voidaan tätä nykyä tituleerata melkoisen globaaliksi. Kitaristeiksi nimittäin seuloontuivat loppupeleissä uusiseelantilainen Andhe Chandler ja englantilainen Andy Gillion.

Chandlerin, laulaja Ville Viljasen ja rumpali Mikko Sipolan liittyessä joukkoon haastattelussa on Gillionia lukuun ottamatta koko bändi.

Andhe on muuttanut Suomeen viisi kuukautta sitten ja odottelee nyt oleskelulupapäätöstä. Kotimaansa bändin takia jättänyt mies vaikuttaa tyytyväiseltä ja intoilee ensimmäistä kertaa näkemästään ensilumesta. Kotopuolessa ei lunta löydy, ellei sitten kiipeile vuorille sitä etsimään. Jo takaraivollaankin lumista jalkakäytävää uhmannut 28-vuotias miekkonen osoittautuu kättelyssä lupsakaksi tapaukseksi.

Käymme asiaan. Laitamme tulevan …and Death Said Liven pyörimään ja napsautamme auki pari olutta palanpainikkeeksi. Kiekko starttaa melko perinteisellä introlla, joka on huomattavan lyhyt ja jonka perään alkaa suoraan turpaanveto tutun melodisissa merkeissä.

– Joo, ei me mitään neljän minuutin introja tarvittu tähän. Ei niitä kukaan jaksa kuunnella ku kerran, Teemu valottaa.

Mistähän uuden levyn naseva nimi kumpuaa?

– No, minähän sen keksin. Tuli vaan sellainen idea. Sehän niinku kuvasi vähän meidän tilannetta, aika lähellä kuolemaahan me oltiin, Ville sanoo.

– Kyllähän siinä kerran ja parikin laitettiin pillejä pussiin, oli jo sellainen
aika toivoton olo, että ei tästä enää mitään tule, Teemu lisää.

Lue koko juttu Infernon numerosta 10/2012 (#102).