Viidennen albuminsa julkaissut Kylesa pakenee määritelmiä ja helppoja luentoja. Se tasapainoilee abstraktin ja lineaarisen rajalla. Sitä rakastaa.
Teksti: Matti Riekki
Kun toimittaja on liian innostunut haastateltavistaan,teksti on monesti kiusallista luettavaa. Kun kirjoittaja vauhkoaa ja hehkuttaa ilman kriittisyyden häivää, päällimmäiseksi tunteeksi jää, ettei bändi voi olla noin hyvä. Siinä on jotain mätää.
Kun ilmoitan tässä ja nyt, että amerikkalainen Kylesa on mielestäni ehkäpä nykyajan kovin raskaan rockin yhtye, toivon, että katsotte sanojeni taakse ja otatte bändin tosissanne. Eihän se ole heidän vikansa, että homma niin sanotusti toimii – eikä minun, jos en osaa pitää kynääni aisoissa. Nämähän ovat henkimaailman asioita, eikö?
Joka tapauksessa, Yhdysvaltain syvästä etelästä, Georgian osavaltion Savannahista tuleva Kylesa on bändi, jonka harteille kasaa paljon. Se edustaa nykyisessä musiikki-ilmastossa tervetullutta esimerkkiä, rehellisen, vannoutuneen puurtamisen ideologiaa, ja mikä mukavinta, raaka työnteko näyttää myös tuottavan hedelmää.
Kylesa on julkaissut kymmenvuotisen historiansa aikana viisi albumia, ja näistä jokaisella sen voi sanoa kehittyneen – hyvään vai huonoon suuntaan, se on tietysti makuasia, mutta ainakaan bändi ei ole jäänyt paikoilleen. Liike on tärkeintä.
Haastateltavani Laura Pleasants ja Phillip Cope, Kylesan kitaroin laulava johtopari, tuntuvat tyyppeinä levyjensä veroisilta. He ovat innostuneita, puhuvat musiikista – myös muiden – kuin lempilapsestaan, aivan kuten todellisten musiikkidiggareiden pitääkin. Heillä on homma verissä.
– En voi kuvitella eläväni ilman musiikkia, Cope tunnustaa haastattelun mittaan. Lausunto ei epäilytä lainkaan.
A-puoli
Jos nykymusiikkimaailmasta etsii positiivisia piirteitä, sellaiseksi voinee laskea bisneksen arvaamattomuuden. Mikä tai mitä tahansa voi nousta pinnalle, eikä seuraavaa suosikkisuuntausta osaa ennustaa kukaan.
Niinpä on täysin mahdollista, että tänä päivänä paradoksaaliseen indie-kategoriaan luettava Kylesa on huomenna suuri nimi ja komeilee Rolling Stonen kannessa rockin pelastajien silinterit päässä.
Uuden Spiral Shadow -levyn julkaisun alla bändin ympärillä on aistittavissa tarkemmin määrittelemätöntä värinää. Jotenkin tuntuu, että levy-yhtiönsä alati menoaan parantaneeseen ranskalaispuulaaki Season of Mistiin vaihtaneelle Kylesalle on tapahtumassa mukavia asioita.
Kunnon vaatimattomien vaihtoehtorokkarien tavoin bändi itse on muka autuaan tietämätön kuhinasta.
– Hah hah, riippuu vähän keneltä noista värinöistä kysyt, Pleasants sanoo.
– On tosi hankala ennustaa oman bändinsä tulevaisuutta, kun vaihtuvia osasia on niin paljon. On aina helpompi seurata tilannetta ulkoapäin. Toivon vain, että saisimme jatkaa tekemistämme ja elantomme siitä.
Sekään ei ole itsestäänselvyys. Jos mainittu arvaamattomuus saattaa parhaimmillaan kääntyä Kylesan tapaisten yhtyeiden eduksi, tokihan kuvio voi olla myös päinvastainen.
Glenn Danzig kertoi pari Infernoa sitten harkitsevansa levynteon lopettamista, koska kukaan ei osta kiekkoja ja piratismi vie tuhkatkin pesästä.
Kylesa on siitä ”onnellisessa” asemassa, että se on syntynyt uuden vuosituhannen huonoon levymyyntiin ja epävarmuuteen.
– Danzig tulee eri sukupolvesta, ja nykymeininki vaikuttaa hänestä varmasti toivottomalta, Pleasants sanoo.
– Danzig oli tosi suosittu bändi cd:n kulta-aikoina, itsekin taisin ostaa niiden levyjä kasettina, cd:nä ja myöhemmin vinyylinä!
Seuraavaksi Pleasants täräyttää pitkän monologin, miten musiikkiteollisuus on muuttanut parissakymmenessä vuodessa muotonsa täysin.
– Voitko kuvitella, että Nirvana löisi läpi nyt? Tai äärikuolometalli? No ei todellakaan, ainakaan siinä laajuudessa ja maniassa.
Pleasants sanookin, että bändien on vain hyväksyttävä tilanne eikä antaa lapasten valua kuten Danzigilla. Täytyy tehdä rutkasti töitä, asiat toisin kuin muut ja pysytellä mukana muuttuvassa teknologiassa – vaikka haluaisikin tulla kuunneltavaksi vinyyliltä villasukissa.
– Toivottavasti en tule olemaan se artisti, jota kusetetaan lopussa, hän huokaa.
Lue koko juttu uudesta Infernosta!