Kultainen keskitie on aina ollut tuntematon käsite Mötley Crüelle. ”On kyllä joitakin asioita, joita meidän ei olisi pitänyt tehdä”, myöntää Mick Mars – eikä kadu päivääkään.
Teksti: Riitta Itäkylä
Tuskin tarvitsee erikseen luetella ihan jokaista kliseetä ja rock’n’roll-myyttiä, joita tämän poppoon viinanhuuruinen, pilleripöhnäinen, seksiä ja kuolemaa tihkuva tarina on jättänyt historiankirjoihin.
”Glam rockin” edelläkävijät venyttivät niin sanotun glamourin käsitteen niin pitkälle, että 70-luvun kimaltelevat kokkelipippalot ja askeleet heroiinin suuntaan näyttävät 80-luvun tukkahevivuosien aikana muodostuneeseen bilekulttuuriin verrattuna nynnyltä lasten mehuretkeltä ja taaperoiden haparoinnilta.
Mötley Crüe oli iso, paha ja tuhma testosteronikone, joka kaatoi naiset (kirjaimellisesti) alleen ja nieli koko rockhedonismin kliseineen kaikkineen niin hyvällä ruokahalulla, että sekä bändi että yleisö sai 90-luvulla ähkyn ja glam rock oksennettiin ulos listoilta luonnollisena reaktiona siihen mennessä jo irvokkaan maineen saaneelle ”hauskanpidolle”.
Kymmenen vuotta sitten julkaistiin kirja The Dirt – Törkytehdas, jossa entinen manageri Dog McGhee kuvaili suojattejaan ”rikkaiksi moukiksi, jotka eivät välitä yhtään mitään kenestäkään eivätkä toisistaan.”
Ihannevävyistä ei siis ole kyse, mutta siinäpä juuri koko bändin suosion salaisuus. Musiikin ohella, siis.
Glampapat
Bilehileet alkavat nyt olla eläkeiässä. Vince Neil, tuo charmantti naiskauneuden ystävä, on päälle viisikymppinen. Nikki Sixx samoin. Tommy Lee, Pamelan ja Heatherin ex, on poikapoppoon kuopus täyttäessään 50 vasta vuoden päästä.
Iällä ei kai yleensä ole sen suurempaa merkitystä, kun puhutaan rockista ja ajattomasta glamuurista, mutta Mötley Crüen ollessa kyseessä se on pakko ottaa esille. Bändin koko ura ja maine kun ovat tähän asti perustuneet välinpitämättömään hedonismiin, viinaan, jatkobileisiin, prostituoituihin ja pippeleillä brassailuun (musiikin lisäksi, tietenkin), joten on syytä kysyä, miten herrat aikovat tarjoilla reseptinsä vuonna 2012. Tien päälle lähdetään tällä kertaa Def Leppardin ja Steel Pantherin kanssa. Mutta jaksavatkohan vanhat ukot enää innostua?
Jo isoisäksi ehtinyt kuusikymppinen soolokitaristi, aina taka-alalle jäänyt Mick Mars on puhelimessa hyvin kohtelias, joskin hivenen leipääntyneen oloinen.
Häntä on kuvailtu Vince Neilin vastakohdaksi, ja mies kuulemma kehittelee tietokonepelejä vapaa-ajallaan. Hän kuulostaa väsyneeltä mutta jaksaa vastailla kohteliaan kärsivällisesti, vaikka kyseessä on ties kuinka mones haastattelu miehen vuosikymmeniä kestäneen uran aikana.
Ottiko se koko glam rock -maine koskaan voimien päälle? Ihmisenä, tunsitko koskaan painetta?
– Ainoa todellinen haaste…, aloittaa Mars, oikealta nimeltään Bob Deal. Hän vaikenee hetkeksi, miettii sanojaan. Sitten kuuluu anteeksipyytelevää mutinaa, kunnes lause jatkuu eikä varsinaiseen kysymykseen saada vastausta.
– …on keksiä jotakin uutta. Kehittää jotain uutta siitä, mitä olet tehnyt viime vuonna, tai sitä edeltävänä vuonna. Sitä on helposti niin kuin että ”oho, toi me ollaan jo tehty”.
– Sanalla sanoen itsensä uudelleen keksiminen. Se on kaikkein vaikeinta…
Mars on varovainen eikä halua asettaa bändiään kyseenalaiseen valoon, joten hän painottaa lauseen loppuun vielä:
– Minulle henkilökohtaisesti, siis.
Lue koko juttu Infernon numerosta 10/2011 (#92).