”Älä huolehdi muista. Kunhan keskityt itseesi ja luot muutoksen itsessäsi. Se tarttuu muihin kuin tuli.” Killing Joke ja vallankumous vuosimallia MMXII.
Teksti: Riitta Itäkylä Kuva: Jana Blomqvist
Jaz Coleman on perinyt bangladeshilaiselta äidiltään ”perusbrittiä” astetta tummemman ulkonäön. Mustien, paksujen hiusten alta pilkottavat tuuheat, hyvin tummat kulmakarvat, jotka kurtistuvat helposti. Mies istuu nojatuolissaan ja korottaa välillä ääntänsä. Kun hän yltyy huutamaan tai nauramaan (Colemanin nauru on varsin intensiivinen HAHAHA!), hänen silmänsä tummuvat entisestään. Kiihtyneessä tilassa Colemanin silmät ovat mustat, terävät piikit. Ne iskevät kuulijan tajuntaan ja repivät tietämättömyyden suojaavan peiton säälimättä auki.
Tunnin kestävä juttutuokiomme saa ajoittain absurdeja sävyjä. Jaz Coleman on elänyt niin tapahtumarikkaan elämän – Britanniasta Islannin ja Euroopan kautta Uuteen Seelantiin, Killing Jokesta mystikoksi, punkrokkarista ooppera- ja sinfoniasäveltäjäksi –, että anekdootteja ja vihjeitä elon kaaoksesta ehtii tipahdella pelkän lyhykäisenkin tapaamisen aikana varsin säännöllisin väliajoin.
Killing Joke ilmaantui kosmokseen 70-luvun lopulla Notting Hillissä, melkein kulman takana Columbia-hotellista, jossa mies nyt vuonna 2012 (MMXII) jakaa haastatteluja.
– Tulimme tänne aina myöhäisillan drinkille.
Mies muistelee erästäkin tuttua tarjoilijatätiä vuosien takaa, ja olo on selvästi kotoisa.
– Voin mennä alakertaan aamutakissa.
– Kaikki muut sanoivat aina, että mennään nyt kerrankin jonnekin muualle, mutta nyt kun tämä on ainoa mesta, jossa voi vielä polttaa, kaikki sanovatkin taas että ”eiku hei mennään Columbiaan”! HAHAHA!
Mikään bowiemainen erikoisuudentavoittelija tai rocktähti mies ei kuitenkaan ole. Julkisuus ja ”julkkis”-suus aiheuttavat hänessä jopa angstia.
– Sen takia todennäköisesti aion kieltäytyä siitä Jokerin roolista.
Hetkinen, sinua on pyydetty näyttelemään Batmaniin?
Jaz Coleman suhtautuu koko asiaan varsin välinpitämättömästi ja toistaa julkisuuden aiheuttavan hänelle epämukavuutta.
Valtavirran Hollywood ei välttämättä olekaan oikea paikka ihmiselle, joka sanoo ”painuvansa aina välillä jonnekin vittuun, kun homma menee liian oudoksi”.
Nyt hän on kuitenkin taas Lontoossa, taas yhtä ”traumaattista” levyntekoprosessia rikkaampana.
Lue koko juttu Infernon numerosta 3/2012 (#95).