Tässä triossa on jotain äärimmäisen viehättävää. Bändin debyyttiä arvioidessani muistan voivotelleeni, ettei heistä tule koskaan suurta menestystä. Se on varma juttu myös toisen levyn perusteella.
Mainittu on hillittömän valitettavaa, sillä The Mute Gods edustaa periaatteessa juuri sitä, mistä rockmusiikissa on kyse. Biisit ovat selittämättömällä tavalla ajattomia. Ne ovat vaatimattoman pröystäilemättömään tyyliin tarttuvia ja viihdyttäviä. Toisaalta niissä on viipyilevää tunnelmaa ja fiilistä. Homma vain toimii.
Steve Hackettin ja Steven Wilsonin taustajoukoista toisensa löytänyt trio voi ylpeillä mahtavilla muusikoilla (Nick Beggs, Roger King, Marco Minnemann), mutta kaikki itsetarkoituksellinen soitintaiturointi loistaa poissaolollaan. Ykköstavoite on tehdä hyviä biisejä, ja kaikki, mitä soittajat tekevät, tähtää yksinomaan siihen.
Bändin sanoituksissa on ollut alusta asti nasevaa maailmanmenon kritiikkiä, joka nousee tällä levyllä pinnalle erityisen selkeästi. Tästä voi halutessaan nauttia tai ärsyyntyä. Tai jättää asian omaan arvoonsa.
Kuka tahansa klassisen popin tai rockin ystävä tekee itselleen karhunpalveluksen, jos ei tutustu bändiin viimeistään tällä levyllä.