Zaragozalainen kuusikko elvyttelee nu-metalia ruususen unesta deathcoremaustein. Moinen yhdistelmä voi olla joko todella toimiva tai äärimmäisen vaivaannuttava.
The Truth Nobody Knows avaa pelin ihan mallikkaasti. Bändi tosin kuulostaa pykälää raskaammalta Bullet for My Valentinelta, joka yltyy lopussa suhteellisen tyypilliseen corerunttaukseen. Laulaja Tony murisee, karjuu, räppää ja kuulostaa myös sydänverellään kirjoittavalta emolaulajalta. Miehen puhdas ääni ei vakuuta sataprosenttisesti, mutta tuo mukavasti ilmaa ja tarttumapintaa espanjalaisbändin angstiseen runttailuun.
Kakkoskappale Roninissa on oikein pirteä poljento, ja kappaleen dj-skrätsäykset saavat ainakin nu-metal-nostalgikon naaman hymyyn. Nightingale Floor on ilmeisen Emmure-vaikutteinen, mutta sen funkprogeilut tuovat mieleen myös Mudvaynen ja Incubusin.
Kappaleen – ja koko albumin – ongelma on, että bändi tuppaa kappaleisiinsa niin paljon vaikutteita ja tyylejä, että punainen lanka on vaarassa kadota. Heroes ja Party Crusher eivät siksi kolahda. Cl0TH3SL1N3:n ja Headlessin kaltaiset ysäriltä haiskahtavat raidat nostavat kuitenkin levyn vesirajan yläpuolelle.