Kun ottaa huomioon, että jokainen Floridan death metal -peruskivien jäsenistä huitelee viisissäkymmenissä, on suoranainen ihme, kuinka moni bändeistä – Cannibal Corpse, Deicide, Morbid Angel, Atheist… – seisoo edelleen järkähtämättä tennareissaan.
Myös Tampan Obituary on yksi urheista. Ellei ota huomioon vuosien 1997–2005 välistä julkaisutaukoa, porukka on pysynyt varsin aktiivisena. Ydinosasto – kitaristi Trevor Peres, rumpali Donald Tardy ja laulajaveljensä John – nauttii tätä nykyä legendan asemastaan. Basistin tontille on juurtunut neljäs death metal -symboli Terry Butler. Lujalle livebändille on eduksi, että liidikitaristiksi on löytynyt pätevä hahmo, Kenny Andrews. Biisinkirjoittajana hänestä ei ole alkuperäisjäsen Allen Westin korvaajaksi.
Tässä kohtaa tullaankin Obituaryn ongelmaan. Westin viimeinen Obituary-levy Frozen in Time (2005) ei ollut kuin mukiinmenevä kuolokiekko. Silti se erottuu edukseen seuraajistaan.
On paradoksaalista, ettei Obituaryn musiikki ole ollut Westin lähdön jälkeen albumimitassa kovinkaan kalmaisaa. Peruselementit ovat toki aina olleet kohdillaan, ja niin on nytkin: John Tardyn mahtavan uniikki mylvintä saa vieläkin rappaukset lohkeilemaan, Peresin riffit ovat turvallista Obikka-jynkkyä ja Donald Tardy paiskoo tynnyreitään tunnistettavan kulmikkaalla tyylillä. Näillä eväin kalmahommien pitäisi lähteä, ainakin nyt, kun on heidän vuoronsa julkaista nimikkolevy. Tämänhän luulisi edustavan ”tätä me olemme” -tyylin oksat pois -osastoa.
Obituary on aina ollut parhaimmillaan gruuvisti möyriessään. Silloin bändin musiikissa on siihen sopivaa uhkaavuutta. Sopiikin kysyä, minne levyltä jäi Ten Thousand Ways to Die -singlen Loathe? Erinomainen kappale lupaili Infectedin (Cause of Death, 1990) tyylistä mantrakuolon paluuta.
Kymmenes levy kärsii kuitenkin tyhjäkäynnistä. Ideoiden puutteesta lohjennutta tilaa yritetään tilkitä Maiden-tyylisillä tuplakitaraharmonioilla ja liian pitkillä kitarasooloilla, kuten rallissa Sentence Day. Sinänsä aivan kiva ratkaisu, mutta ei istu tälle pumpulle. Sitten kiihdytellään suotta. Kuulokuvassa vanha sotaratsu laukkaa juoksumatolla.
Biiseistä paistaa lajille epätyypillinen huolettomuus. Onko kyse siitä, että nämä herrasmiehet osaavat pelinsä metkut liian hyvin? Homma hoituu ydinjatkeellakin? Onneksi levyltä löytyy osumiakin, kuten The End Complete -ajoilta (1992) löyhkäävä Straight to Hell. Ja ei, en haikaile menneiden perään. Kun konkari antaa palaa miettimättä, se osuu myös maaliin.
Ikävä sanoa, mutta levylautasella soi kevyt-Obituary. Alkaa vaikuttaa, että Tampa-viisikosta on muovautunut ajan myötä death metalin AC/DC. Toivottavasti nimensä (”Muistokirjoitus”) ei ole kuitenkaan enteellinen. Livetilanteessa yhtye nimittäin toimittaa asiansa yhä siihen malliin, ettei kenellekään jää kysyttävää.