Islannissa on päätetty pistää käsite ”hypnoottinen black metal” kokonaan uusiin mittasuhteisiin.
Óreiðan nimikkodebyytillä riffikitarat surisevat sen kuuluisan ampiaispesän tavoin siihen malliin, että kuullakseen jossain kaukana, kaukana takana soivat rummut tai vielä etäisemmästä kaukaisuudesta kaikuvat liidikitarat on suljettava silmänsä, pistettävä kaikki keskittymisensä peliin ja höristeltävä korviaan mahdollisimman tehokkaasti.
Albumi koostuu neljästä hieman alle kymmenminuuttisesta kappaleesta, joissa ei vaikuta tapahtuvan aluksi yhtään mitään. Tuntuu kuin yksi kappale perustuisi yhteen riffiin ilman minkäänlaisia variaatioita. Koukkujen etsimistä ei auta sekään, ettei albumilla kuulla minkäänlaisia perinteisiä lauluraitoja.
Outoa kyllä Óreiðan soundi alkaa ennen 35-minuuttisen albumin loppua kiehtoa, kun tajunta alkaa saada otetta bändin repivän äänivallin minimalistista eroavaisuuksista. Lopputulos ei ehkä kanna useampaa kuuntelua, mutta Óreiða on joka tapauksessa onnistunut luomaan levyn, joka ei ole ainoastaan musiikkia vaan ennemminkin kokemus.