Ei syytä itkeskelyyn – arviossa Six Feet Under

Arvio on julkaistu Infernossa 2/2017.

18.04.2017
Six Feet Under
Torment
Metal Blade

Rohina ei lopu koskaan. Bändistä vähitellen Chris Barnesin sooloprojektiksi muuttunut Six Feet Under pitää yllä tiivistä julkaisutahtia. Torment on coverlevyt sisällyttäen jo bändin kuudestoista pitkäsoitto, ja ukkoja on laitettu taas kiertoon.

Pitkäaikainen kitaristi Steve Swanson ei ole enää kuvioissa, ja myös Crypt of the Devilin (2015) kynäillyt Phil Hall on vaihdettu uuteen naamaan. Tuore keppimies sahaa nimellä Ray Suhu, eikä äijästä ole Metal Archivesin sivuilla merkintöjä kuin vajaan kahden vuoden ajalta.

Musiikista vastaa tällä kertaa basisti Jeff Hughell, joten Torment on jo viides peräkkäinen aivan eri kynästä sävelletty studiopitkä. Aluksi moinen poukkoilu kävi ärsyttämään, mutta toisaalta tämä on tuonut ilmaisuun myös hienoista vaihtelua. Ja pakko sekin on myöntää, että Six Feet Underilla on ahtaasta karsinasta huolimatta oma tunnistettava soundinsa.

Eikä tässä ole muutoinkaan syytä itkeskellä. Hughell on tehnyt säveltämisen kanssa sen verran hyvää työtä, että Torment taitaa olla parasta, mitä bändi on julkaissut vuosikausiin. Vauhtia on lisätty ja blast raikaa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Vastapainoksi mukana on toki reilusti myös bändille ominaista keskitempoisen romuluista jurnutusta.

Miehistön taitotason ja erityisesti rumpali Marco Pitruzellan edeltäjiään teknisemmän työskentelyn ansiosta SFU on onnistunut meikkaamaan lärvinsä yllättävän viehkeään kuosiin. Alkuaikojen yksinkertaisesti jauhava tarttuvuus on saanut rinnalleen hyvällä maulla integroituja modernimpia vivahteita. Mukana on myös Panterasta muistuttavaa nykivänhidasta junttaamista, joka istuu alun närkästymisen jälkeen joukkoon oikeastaan aika mainiosti.

Soundi on erotteleva ja sopivan rosoinen. Maestro itse rohisee turvallisen tunnistettavalla nuotilla. Crypt of the Deviliin verrattuna mörinät ovat pykälän matalampia ja alkukantaisempia, vaikka True Carnagen (2001) taajuuksia ei sentään tavoitella.

Eipä tästä jää lopulta kovin kummoista valittamista. Kuolometallin AC/DC paiskoo palikkansa kohdilleen silkalla uppiniskaisella, trendeistä piittaamattomalla jääräpäisyydellä. Nautinnollista!

Lisää luettavaa