Metallisävytteinen suomirock ei ole todellakaan suosikkimusiikkiani, mutta mainion Tytär-yhtyeen solisti W. Iivarinen lukeutuu toisella soololevyllään kirjojeni poikkeuksiin. Omaleimainen tatsi on yhtäältä tarttuvaa ja selväpiirteistä, toisaalta viistoa ja eriskummallista. Synteesi toimii hyvin, suurimmaksi osaksi jopa erinomaisesti.
Äänikuva komeasti laulavan miehen taustalla on mielenkiintoinen. Mukana rohisee alas viritetty metallikitara ja todella hevisti mätkivät rummut, mutta kokonaisuus on silti ilmava. Soundia ei ole tupattu täyteen metallia, vaan vasket puhkuvat yhteissointiin erittäin kuumaa ilmaa ja akustisia soittimia on muutenkin mukana paljon. Iivarisen sävykäs, monin kohdin harmonioin höystetty laulu tuo mieleen itsensä Timo Rautiaisen, semminkin kun miehen artikulaatio on pedanttia rouskuvia ärriä myöten.
Kaikki ilmiasun komeus palvelee biisejä. Niissä on tarttumapintaa selkeiden melodioiden muodossa, mutta myös omaa ilmettä sopivasti omituisten käänteiden ja sovitusratkaisujen ansiosta.
Materiaali ei ole linjassa kauttaaltaan, mutta Melankolia on kiistatta erittäin vakuuttava tuotos. Se soveltuu, hämmästyttävää kyllä, yhtä hyvin niin Kuolleiden Intiaanien, Sydän, Sydämen kuin Trio Niskalaukauksenkin ystäville – emoyhtye Tytärtä tietty unohtamatta.