Marko Hietala julkaisi toukokuussa 2019 ensimmäisen soololevynsä Mustan sydämen rovion. Tammikuussa 2020 on levyn englanninkielisen version vuoro. Koska suomeksi laulettua laitosta ei ole arvioitu lehtemme sivuilla, käydään tässä läpi levyn kumpikin versio.
Marko Hietala ei tunnu artistilta, joka olisi luonut julkisuuskuvaansa tietoisen pitkäjännitteisesti, ainakaan maksettujen imagokonsulttien kanssa. Silti hänellä on selkeä julkisuuskuva. Hän on jämerä ja jämpti osaaja, työmies, mutta silti myös tunnistettavasti herkkä taiteilija. Hietala on harmaantuvassa parrassaan ja Väinämöistä muistuttavassa ulkonäössään jollain tavalla ajan ja paikan tuolla puolen oleva, jopa jumalallinen hahmo. Vähintäänkin Hietalan persoonassa on tiettyä veistoksellisuutta ja monumentaalisuutta, vaikkei mies lopulta fyysisessä olomuodossaan mikään järkälemäinen olento olekaan.
Juuri tämä jykevälinjainen mielikuva toistuu soololevyn tunnelmissa. Musiikillisesti se on aika tasapuolinen sekoitus sitä, mitä Hietala on tehnyt pääprojekteissaan Nightwishissä, Tarotissa ja Raskasta joulua -projektissa. On suomalaiskansallisia folksävyjä, Nightwishin eeppisyyttä ja paksuja sovituksia, iskelmällisyyttä ja häpeilemätöntä melodisuutta sekä Tarotin vanhan koulukunnan heavyn soihdun kantamista.
Oikeastaan ainoa merkittävä tekijä, joka puuttuu, on Tarotin varsinkin ensilevyllään käyttämä kipakampi metallisuus ja vauhti. Ainutta kiivaampaa rallia (Runner of the Railways / Juoksen rautateitä) ei sitäkään osaa aivan kuvitella Tarotin levylle. Tarot-muistumat osoittavat enemmän I Walk Foreverin kaltaisiin jylhiin jyräyksiin, jollaisia aineksia käytetään muun muassa kappaleissa Stones/Kiviä ja Star, Sand and Shadow / Tähti, hiekka ja varjo.
Kahdella eri kielellä laulaminen tuo kappaleista ja Hietalan äänenkäytöstä esiin eri puolia. Tuntuu itsestäänselvyydeltä sanoa, että suomeksi lauletut kappaleet välittävät enemmän tunnetta ja intiimiyttä – onhan suomi sekä laulajan että tämän arvion kirjoittajan äidinkieli, joten miksi näin ei olisi.
Silti on huomionarvoista, kuinka Hietala työstää ääntään eri tavalla eri kielillä. Se soi hieman käskevämpänä Kiviä-kappaleessa kuin Stonesissa, hiukan haavoittuvampana mutta toisaalta välillä narisevamman eläimellisempänä Isäni äänessä kuin The Voice of My Fatherissa. Mutkia suoristaen voisi sanoa, että englanniksi Hietala laulaa kuin Esiintyjä, suomeksi kuin Tulkitsija. Unelmoin öisin -kappaleen puhekohdissa tuntuu kuin mies murtuisi koko ajan katkeraan itkuun, I Dreamissä kuuluu enemmän ”vain” teatraalinen dramaattisuus. Uskaltaisin jopa väittää, että suomenkielisen tulkinnan suodattamaton tunteellisuus välittyy painavampana sellaisellekin, joka hallitsee englannin suomea paremmin.
Toisaalta tulkinnan painotukset eivät ole niin suuria, että ne paljastuisivat muuta kuin paneutuneella tehokuuntelulla. Pyre of the Black Heart ei ole silotellusti laulettu versio Mustan sydämen roviosta, vaan erinomainen näyttö kansainväliselle yleisölle Hietalan – ja kumppaneiden – osaamisesta.
Myös ne kumppanit täytyy nostaa kaiken reiluuden nimissä esille. Lukemattomat eri projektit läpikäyneet ammattimiehet, eli rumpali Anssi Nykänen, kitaristi Tuomas Wäinölä ja kosketinsoittaja Vili Ollila, tuskin nauttivat kaikkein maksimaalisinta arvostusta niiden piirissä, jotka pitävät itseään niin sanotusti todellisen heavy metalin puhtauden vartijoina. Avoimin mielin musiikkia lähestyvät kuitenkin tajuavat, että juuri tällä tavalla tunnelmiltaan monipuolinen levy on pitänytkin toteuttaa – genresäännöistä välittämättä, jokaisen kappaleen syvintä sielua hakien ja se esille nostaen.