Kerrankin oli mukavaa olla erittäin väärässä, kun Before the Bleeding Sun (2006) ja varsinkin Children of the Dark Waters (2009) osoittivat kaikkine sinfonisuuksineen, puhtaine lauluineen ja sovituksellisine harppauksineen bändin muuntautuneen kuin kokonaan eri orkesteriksi.
Saivon lapsella matka jatkuu jälleen uudenlaisille vesille. Nyt yhtye nojaa sekä jylhin koskettimin varustettuihin melodisiin riffeihin että kauas suoraviivaisesta metallista etääntyvään, massiivisempaan nostatteluun, jolle laajemmat melodiset ratkaisut, kuorot, naislaulut ja bändin peruskaavasta eroavat melodiat tuovat potkua. Noin muuten palikat ovat pitkälti tutulla mallilla, jossa tuotanto on puhtoista mutta musiikkia tukevaa, örinät jäävät laadussaan selvästi jälkeen puhtaista lauluista ja tunnelma tavoittelee suomalaisen melankolian ytimiä.
Viime vuosina Eternal Tears of Sorrow’sta on tullut osiensa summa. Se tarjoilee musiikkia, jossa alati laajeneva yksittäisten elementtien paletti tuntuu levykokonaisuuden kannalta merkittävämmältä kuin itse biisikatras. Saivon lapsen kohdalla bändi on ehdottomasti parhaimmillaan monipuolisimmillaan ja tylsimmillään taas silloin, kun kappaleissa pelataan niin sanotusti perusainesten varassa. Tästä seuraa epätasaisuutta läpi albumin, joka johdattelee kuulijaansa vuoroin hurmokselliseen metallisinfoniaan ja hieman riffiköyhän suomimetallin alkulähteille.