Häkellyttävän kaunis, surullinen ja liikuttava, mutta onneksi myös toiveikas – arviossa Riverside

Julkaistu Infernossa 8/2018.

09.12.2018
Riverside
Wasteland
Insideout

Varsovalainen progerockbändi Riverside kohtasi alkuvuodesta 2016 miltei loppunsa, kun sen kitaristi ja perustajajäsen Piotr Grudziński menehtyi yllättäen sydänkohtaukseen vain 40 vuoden iässä.

Pahimmasta järkytyksestä toivuttuaan jäljelle jäänyt kolmikko Mariusz Duda (kitara ja kielisoittimet), Piotr Kozieradzki (rummut) ja Michał Łapaj (koskettimet) päätti jatkaa. Tai ehkä sen oli vain jatkettava.

Vielä samana vuonna yhtye julkaisi kitaristinsa muistoksi aiemmin äänitetyistä bonusraidoista ja ihka uudesta materiaalista sekoitetun Eye of the Soundscape -albumin. Se oli kuitenkin välitilinpäätös. Uusi alku – häkellyttävän kaunis, surullinen ja liikuttava, mutta onneksi myös toiveikas – on tässä.

”Sydän pettää joutomaalla / Kylmän kaataminen rikkoo kuuman astian”, lauloi Tommi Liimatta Absoluuttisen Nollapisteen Suvannossa ylpeä ilme -teoksella (Suljettu, 1999). Pumppu meinaa hirttää kiinni nytkin. Samoin kuin tuo mestarillinen modernimman suomiprogen monumentti, puolalaisten seitsemäs studioalbumi sisältää niin hienoa musiikkia, että se liikuttaisi jo pelkästään säveltensä voimin, mutta viimeistään levyn teema tekee selvää jälkeä.

Näiltä osin Wasteland ei voi olla vertautumatta yhden Riversiden suurimman vaikuttajan, Pink Floydin riveissä ikuisen elämän ansainneen Roger Watersin viimevuotiseen Is This the Life We Really Want? -albumiin. Kumpikin käsittelee tavallaan nykymaailman järjettömyyksiä, joskin Riverside vie homman kokonaisen konseptialbumin mittoihin kuvailemalla raastavasti sodan jaloista pakenevien ihmisten ahdinkoa. Wastelandin maisema routii ja sulaa kuuntelijan mielessä vuoronperään. Kyyneleet valuvat jo ensimmäisellä kuuntelulla. 

Sanoitukset ovat myös mikrotasolla onnistuneita eivätkä – mikä tärkeintä – tippaakaan juustoisia tai jeesustelevia. Kun upean Lament-biisin perheenisä uneksii mihin lie kauheuksiin kadonneen poikansa kutsuvan häntä apuun, perheellisen kyynelkanavissa ei tahdo riittää kapasiteetti.

Jokaisen parempiosaisen olisi syytä pysähtyä silloin tällöin miettimään, kuinka helvetin hyvin asiat lopulta ovat. Wasteland pakottaa mietintämyssyn päähän jumalattoman hienoilla nuoteilla säestäen kerta toisensa jälkeen, mikä on yksinomaan oikein. Rock voi olla tällaistakin.

Lisää luettavaa