Olin kuullut tästä jenkkipoppoosta melko paljon hehkuttavaa pulinaa. Ryhmä on ehtinyt tupsautella materiaalia ulos hyvää vauhtia perustamisvuotensa 2012 jälkeen. Pöydällä on nyt jo kolmas täyspitkä.
Yhtyeen tyylilajina on nykyään niin kovin muodikas post-black. En tiedä miksi, mutta kyseinen suuntaus on alkanut vuotaa itselläni jo yli. Sitä on tehty todella harvoin oikeasti kiinnostavalla tavalla, eikä Ghost Bath ei tee asiassa poikkeusta.
Eniten ilmaisussa tökkivät sen tarttumapinnattomuus ja köykäiset tehoelementit. Laulupuoli on suoritettu luottamalla täysin itsetarkoitukselliseen paniikkiraakkumiseen. Laulua kuunnellessa alkaa todella miettiä, onko sen takana edes sanoituksia.
Soitannolliset sovitukset herättävät edes vähän mielenkiintoa, mutta kovin suuresta wow-efektistä ei voi puhua. Tremolot, blastbeatit, melodiakulut ja seesteisemmät tunnelmanluonnit tuntuvat niin valmiiksi jyrsityiltä, että väkisinkin haukotuttaa.
Musiikissa on selvästi haettu masentuneisuuden ja ahdistuksen tunnetiloja. Masentuneeksi ja puutuneeksi levyn yli tunnin äänimassa saakin, muttei halutulla tavalla. Makuasioista ei kai tulisi kiistellä, mutta itselleni jää mysteeriksi, mikä tässä bändissä kiehtoo.