Demonisen kuolemantuomarijengin kieli on kolmannella pitkäsoitollaan hekumallisesti poskessa. Suussa on sätkä, jota poltetaan vuoroin nuoruuden itsevarmalla hedonismilla, vuoroin kuin tympivästä tottumuksesta. Savunkatku marinoi äänimaiseman, jonka peruspilarit ovat pörisevissä matalataajuuksissa sekä kirpeissä, unenomaiseen merenpohjaan kohdistetuissa kaikuluotauksissa.
Levyllä on kiintoisa kaari: alun rehvakas kirmailu kehkeytyy pahaenteisyydeksi tuhonjälkeiseen täyttymykseen huipentuen. Blueskuvioita lainaavista riffeistä alkava matka poikkeaa fiilistelemään pikkunätin kaihoisilla melodioilla ja saapuu romahduttavien kitaravallien äärelle. Vaikuttavimmat hetkensä levy tarjoaa loppupuolen Saturnday–Peninkulma-akselilla.
Levyn rakenteen kaksijakoisuudella on kääntöpuolensa. Siinä missä edellä kuvatussa etenemistahdissa on havaittavissa kappalesiirtymätkin huomioivaa sommittelua, se ei pelasta sävellyskokonaisuuksia, joissa momentumit karisevat liian usein riffien junnaavuuteen ja löyhyyteen. Rento ja tyylille uskollinen jamihenki, joka paistaa psykedeelisempien ja melodisempien vaiheilujenkin taustalla, antaa samalla vaikutelman keskeneräisyydestä.
Jaakko Heinosen raaka huuto piristää. Siinä on samaa samaa katu-uskottavuutta kuin musiikillisessa miljöössä, mutta myös samat puutteet. Täten sekä lyyrinen että musiikillinen, miehekkään pullisteleva ja scifilläkin flirttaileva sisältö tarjoaa koukkuja, mutta jää melko kertakäyttöiseksi.
Seaweed on intohimoa tursuava teos, jonka muotoa harkitessa on lähes onnistuttu tekemään se sopivan vaihtelevaksi ja sulavaksi. Pohjavesissä merellisen ruohon seassa sukelteluun toivoisi kuitenkin entistäkin tarkemmin haudottuja liikkeitä, olivat ne sitten ärhäköitä ja kapinallisia, uppoutuneen nautiskelevia tai melankolisen raskaita.