Kotiteollisuus
Kruuna/klaava
Johanna
Kotiteollisuus on päässyt jo aikaa sitten suomirockin suurten joukkoon. Kunhan levyjä tehdään ja keikkaa soitetaan, nimi pysyy ihmisten mielissä. Levyjen vastaanotolla ei ole pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna lopultakaan suurta merkitystä. Nyt bändi on tehnyt omia rutiinejaan ravistellakseen historiallisen muutoksen ja vakinaistanut Miitri Aaltosen pysyväksi jäseneksi. Niin kauan Aaltosen kädenjälki on tosin Kotiteollisuuden levyillä ja keikoilla kuulunut, että tokkopa tällä muutoksella on konkreettista vaikutusta yhtyeen soundiin.
Levyn ensimmäinen kuulokuva säikäytti pahanlaisesti. Singlemaistiainen Emmauksen tiellä on KT-asteikolla juuri klassinen ”tyttöjen biisi”, jonka tekstistä tulee mieleen, että Sotakoira-sessioissa on kuunneltu liikaa Viikonloppuisää. Jos yhtyettä on seurannut viime vuodet vain satunnaisesti, tällaiseksi bändi olisi viime vuosina ollut helppo yleistää. Mutta ei parane olettaa liikaa. Albumi on kokonaisuutena isoilla kierroksilla ärjyvää moottorinrääkkäystä.
Alavirekitarat, Sinkkosen jyhkeänjähmeä rumputuli ja Hynysen kapean rekisterin tulkinta ovat tuttuja miltä tahansa aiemmaltakin albumilta. Pahimmat uusiutumisen tarpeetkin huudeltiin jo aiempien levyjen aikoihin. Kotiteollisuuden onnistumisen juju on yksinkertainen: kuinka hyvin se saa biisinsä rullaamaan.
Muutamalla näppärällä melodialla, poikkeuksellisen miehekkäällä riffillä tai näennäiseltäkin tuntuvalta sovitusratkaisulla rappaus lähtee keskimääräistä komeammin. Tältä levyltä löytyy näitä kaikkia. Kun perusta on kunnossa, sokkelin päälle on helppo kasata rakennusharkkoja.
Eikä kyse ole siitä, etteikö Kotiteollisuus osaisi tehdä astetta hienovaraisempiakin ralleja. Onnistumisten skaala ulottuu tyrnävästi alavatsaan kajauttavasta Leiki kuollutta -avauksesta aina nimikappaleen moniulotteiseen tulkintaan. Siinä AC/DC kohtaa suomalaisugrilaisen maanisuuden useammallakin kierteellä.