Kaikki tunsivat Amon. Hän oli se luokan trumpettilahkeinen, syrjään vetäytyvän ujo liimatukka. Amo pelasi omilla säännöillään, ja monia se ärsytti. Mutta kun hän avasi kitaralaukkunsa ja alkoi soittaa, aika pysähtyi ja kaikki kuuntelivat. Neljännesvuosisata myöhemmin pahimmat kampittajat kuuluttavat: ”Joo, mä tunsin sen. On mulla sen musaakin.” Aika hioi särmät. Amosta se teki yhä vahvemman.
Miltei neljännesvuosisata sitten kesä sai uudet sävyt, kun Amorphis julkaisi toisen albuminsa Tales from the Thousand Lakesin. Sen jälkeen yhtyeen jokaiselta levyltä on osannut odottaa jotain jännittävää. Bändin kolmannella, Tomi Joutsenen laulamalla aikakaudella on ollut havaittavissa tasaantumisen merkkejä. Vaan koska ryhmää on siunattu Esa Holopaisen tasoisella, ihmeellisen oivaltavalla säveltäjällä, kyydissä ei ole päässyt tylsistymään. Kun tuloillaan on vaikea 13. albumi, moni viskaisi mielellään bootsit kojelaudalle ja antaisi tien viedä. Mutta tämä ei ole koskaan ollut Amorphisin toimintatapa.
Muutama vuosi sitten Amorphis lyöttäytyi yhteen ruotsalaistuottaja Jens Bogrenin kanssa. Tuloksena oli yksi yhtyeen vahvimmista äänitteistä, Under the Red Cloud. Niinpä kun kuusikko ilmoitti jatkavansa yhteistyötä ”Puukreenin” kanssa, iholla alkoi sopivanlainen kihelmöinti. Siltikin Queen of Time yllättää puskista. Levy on musiikillisesti monipuolisinta Amorphisia, mikä on jo itsessään melkoinen temppu.
Kun kuulin ensi kerran avausraita The Been, myönnän hieman säikähtäneeni. Biisi käynnistyy modernilla kosketinkuviolla, ja taustalla luuppaa ujeltava naisääni. Sitten näihin yhdistyvät nykivät kitarat ja Joutsenen ensimurahdus. Mitä ihmettä, hyppäsikö Amorphis Amaranthen kelkkaan? Mitä vielä. Ammattiukot luovivat kappaleen luontevasti omiin nimiinsä, ja sitten tuleekin niskalihat broilerinnahaksi muuttava laulumelodia.
Ja tämä on siis vasta aloitus. Kuten Portugalin veljesbändi Moonspell teki saman tuottajan hoivissa, Amorphiskin lisää valmiiksi komean soundinsa päälle kirkkokuoroja ja kokonaisen orkesterin. Pauhua ei puhalleta mahdollisimman suuren melun aikaansaamiseksi, vaan varsinkin kuoroja on käytetty nyanssirikkaasti ja äänimaisemaan on jätetty myös dynamiikkaa vahvistavia suvantoja. Joutsenen laulusuorituskin tuntuu vahvistuvan levy levyltä, ja nyt miehestä irtoaa tulkintaa koko skaalan mitalta. Liekö tuo onnistuneen Hallatar-pestin tuomisia?
Message in the Amber rakennetaan pitkälti Jäniksen vuosi -elokuvan tunnusmelodian varaan, ja lopputulos on silkkaa uus-Amorphista. Levyn puolivälissä soi kaihoisa rautalankasävelmä, joka on kuin tanssilavan reunalle yksin jätetyn kitaristin latvoihintuijotteluhetki – sitten Heart of the Giant polkaistaan liikkeelle kera grandioosin orkkasovituksen, ja kuinka ollakaan, siivu muuttuu rehvakkaaksi, kuoron tukemaksi jenkaksi! Ovat ne velhoja.
Kappalekaksikko Daughter of Hate ja The Golden Elk kertoo paljon nyky-Amorphisista. Ne ovat kaikin puolin muotopuhtaita, toisiinsa sulautuvia teoksia. Ne ovat tulevia keikkahittejä. ”The Queen of Time/gives you direction/predicts your path.” Daughterilla, ja ensi kertaa Amo-levyllä, äänen saava hovisanoittaja, Sammatin sarvipää Pekka Kainulainen on yhtyeen kultainen hirvi. Hänen luonnosta, kansanperinteestä ja kosmoksen käänteistä inspiroituva runoutensa on se humalaköynnös, joka kietoutuu yhteen bändin suomalaisuutta uhkuvan oman äänen kanssa.