Jotakin freesiä pitäisi keksiä – arviossa Between the Buried and Me’n live-dvd

Arvio julkaistu Infernossa 4/2017.

Between the Buried and Me
Coma Ecliptic Live
Metal Blade

 

 

 

Progemetallin suuriin toivoihin lukeutuva jenkkiyhtye on ilmeisen urautunut tekemään konseptilevyn ja soittamaan sitten koko komeuden livenä. Bändin mestariteoksesta Parallax: Hypersleep Dialoguesista (2011) ei tainnut tulla livesoitosta huolimatta julkaisua, Coloursista (2007) kylläkin. Äkkiseltään tällaisten julkaiseminen tuntuu kyseenalaiselta, mutta toisaalta bändin taito soittaa oikeasti tyylillä kokonainen spektaakkeli lavalla puolustaa ratkaisua. Eri asia on tietysti, kuinka paljon katsoja tai kuulija saa liveistä lisäelämystä levytettyihin versioihin nähden.

Yhtye tekee joka tapauksessa vakuuttavaa jälkeä. Keikkapaikka on pienehkö klubi, jossa hohkaa tekemisen meininki. Hetkittäin voi tuntea olevansa treeniksellä yhtyeen kanssa, siksi ei-keikkamaiselta bändin meno vaikuttaa. Liikkumattomat, kalansilmälinssein varustetut kamerat voimistavat valvontakameramaista tunnetta. Vaikka leikkaus on vireää ja kuvakulmat ja näkymät vaihtelevat kiitettävästi ja sopivan kiireettä, liikkeeseen kohdistettua materiaalia alkaa kaivata.

Myös materiaalin suhteen homma on kinkkinen. BtBaM on uuden ajan bändeistä kovimpia ja kunnianhimoisimpia, mutta sekään ei osu täysin maaliin ihan joka kerralla. Coma Ecliptic – joka siis on yksi tunninmittainen progemöhkäle, ”ooppera” kai vallan – on Coloursin tapaan vähemmän innostava kokonaisteos. Kaikessa suurellisuudessaan ja teknisessä täydellisyydessäänkin se vaikuttaa genressään ihmeen ennalta arvattavalta ja tietyllä tapaa jopa innottomalta.

Vaikka Coma Ecliptic Live on vakuuttava näyttö bändin kyvyistä toteuttaa suuret visionsa lavalla, se ei tunnu lähtevän kunnolla liitoon. Bändin taito ja materiaalin suurellinen konsepti välittyvät ihan pätevästi kotiin saakka, mutta jotakin freesiä bändin pitäisi keksiä, ettei konseptialbumi–livelevy-kaavaa tarvitse jauhaa loputtomiin.