Kaipaisi lisää röyhkeyttä – arviossa Jari Jauhiainen

Julkaistu Infernossa 3/2020.

15.06.2020
Jari Jauhiainen
Satu
omakustanne

Mikä onkaan parempi syy palata soittoharrastuksen pariin kuin oman lapsen syntymä. Näin kävi Jari Jauhiaiselle, joka tarttui kitaraan 20 vuoden tauon jälkeen ja päätti ryhtyä tekemään musiikkia tyttärensä inspiroimana.

Lähtöhtia ei siis ole moittiminen, siksi rehellisestä lähteestä tyttären mukaan nimetyn levyn blues- ja hard rock -vaikutteinen instrumentaalimusiikki kumpuaa. Käytännössä kappaleet eivät kuitenkaan ole niin puhuttelevia kuin niiden toivoisi olevan. Myös satrianimaisen ankeat konerummut latistavat melko pahasti tunnelmaa, vaikka ymmärrän niiden käytön mielekkyyden. Mutta onko tässä säästetty väärässä kohtaa, mene ja tiedä. 

Jauhiaisen kunniaksi on sanottava, että hän on tyylitajuinen ja maltillinen kitaristi, vaikka tietyissä kohdin kaipaisin touhuun hieman lisää röyhkeyttä. En tarkoita nuottien määrän lisäämistä, vaan sitä, millä asenteella ne toimitetaan. Toisinaan myös artikulaatio on vähän epäselvää, jolloin osa riffeistä jää hieman ponnettomiksi. 

Levyn neljä viimeistä kappaletta, jotka ovat inspiroituneet suoraan Jauhiaisen lapsen syntymästä, ovat selkeästi albumin parasta antia. Etenkin serenadimainen An Endless Lullaby ja tyylikkäästi fiilistelevä Dreaming osoittavat, että kyseessä ei ole mikään lahjaton kaveri. Valitettavasti kokonaisuutta ei voi kehua yhtä varauksettomasti. 

Lisää luettavaa