Kalmot ja kuolema haisevat kilometrin päähän, kun Saksan pojat niittaavat viimeiset naulat arkkuun. Naulapyssy jää kakkoseksi, kun melodiset sahaukset ryydittävät blastvyörytystä. Döödistä, ei doomia – totta tosiaan!
Tiukemmat tikkailijatkin huilaavat välillä, mutta seesteisemmät osiot pohjustavat lähinnä seuraavaa blast-ilotulitusta. Tästä ovat mainioina esimerkkeinä vaikkapa kappaleet The Cult of Fading Light ja Through Nameless Ages. Viimeksi mainittu on levyn parhaimmistoa, kuten myös Enwrapped in Entrails ja levyn avaava nimibiisi. Bändi vannoo ruotsideathin nimeen, mutta allekirjoittaneelle tulee mieleen myös kanadalainen Kataklysm.
Laulaja Tomaszin ulosanti on yksipuolista murinaa mutta toimii tässä kontekstissa mainiosti. Basson ovat mokomat perkeleet jättäneet taka-alalle rumpujen ja kitaroiden jyllätessä, mutta muuten levystä on vaikea löytää moitteita. Worship the Grave on tasaisen kova mutta yllätyksetön albumi.