Jari Mäenpään luotsaama Wintersun on pysytellyt viime aikoina metallikansan huulilla, lievästi sanoen. Oli yhtyeen oman studion rakentamiseksi pystytetystä joukkorahoituskampanjasta tai Mäenpään suuruudenhulluudesta mitä mieltä tahansa, tämä levyarvostelu ei käsittele niitä.
Vaikka viiden vuoden takainen Time I ei saa vielä jatkoa, Wintersunin odotettu kolmosalbumi on tosiasia. Tavallaan sillä jäljitellään metallisesti italialaisen Antonio Vivaldin kuuluisaa Neljä vuodenaikaa -teosta. Levyn neljä yli kymmenminuuttista sävellystä käy läpi vuodenajat keväästä talveen. Konsepti näyttäytyy kuuntelu kuuntelulta onnistuneempana.
Massiivisuus, mahtipontisuus ja suurellisuus ovat kuuluneet bändin sanavarastoon enenevästi vuoden 2004 nimikkodebyytistä lähtien. Uutukaiselta löytyy eittämättä nämä kaikki elementit sekä lisäannos orgaanisuutta. Viimeksi mainittu kuuluu esimerkiksi hillitymmässä soitannassa, tempojen laskuissa ja pääjehun entistäkin vivahteikkaammassa laulusuorituksessa. Jälkimmäinen käy parhaiten ilmi levyn päättävästä Loneliness (Winter) -harmoniamaalailusta.
Mäenpään mukaan uutukaisella on täydellinen soundimaailma Wintersun-albumille. Minusta ei ole sanomaan, onko näin, mutta hyvinhän albumi tuntuu jytisevän ja jylisevän. Siinä missä edellisellä albumilla räiskittiin orkestraatioilla paikoin hallitsemattomasti, nyt tämäkin puoli on tasapainossa.
Syvällisen perehtymisen jälkeen albumia täytyy pitää pirun toimivana kokonaisuutena, jonka kappaleet löytävät hienosti omat tunnelmansa. Toivoisihan sitä, että näin upea suorittaminen saisi pian jatkoa, mutta Wintersunin kohdalla ei pidä koskaan toivoa liikoja.