Vanhojen pierujen invaasiolta ei vain voi välttyä. Rankemman metallin ensiaallon mukana surffaillut sveitsiläinen Messiah on seuraava paluuta tekevä menneisyyden jyrääjä. Viimeisimmästä levystä on 25 vuotta. Olisiko viini kypsynyt herkuksi? Vastaus on ei. Ei se nyt täysin pilaantunuttakaan ole, mutta maultaan melkoisen vanhentunutta ja jäykkää.
Muistikuvieni mukaan Messiah kulki aika lailla omia polkujaan, ja niin se tekee nytkin. Levy aloitetaan rennosti lähes kymmenen minuutin eepoksella, joten laskelmoidusta otteesta herroja ei voi ainakaan syyttää. Eeppisimmillään musiikissa on jopa Iron Maidenin henkeä, thrashimmalla otteella vain.
Ne hetket ovat tosin valitettavan harvassa. Jääräpäisimmillään bändi kuulostaa Destructionin jämäkappaleilta, eli riffimateriaali on pahimmillaan melkoisen puisevaa nakutusta. Biisit eivät säteile suurta musiikillista lahjakkuutta introista, outroista ja vaihtelevista pätkistä huolimatta, ja kun kappaleita on venytetty aivan liiaksi, niin tylsäksihän tämä alkaa käydä.
Menneisyyteen kaipaaville ja naiivin käppäthrashin ystäville tästä voi olla kivaksi tripiksi, mutta itselläni alkoi lupsua silmä jo puolessa välissä levyä.