Tämä levy on kirjaimellisesti se, mitä tapahtuu, kun bändi jää omien maneeriensa vangiksi. Kaikki tarvittavat elementit ovat siististi jonossa kuin alakoululaiset luokkaretkellä, mutta joukossa ei ole ylienergisiä pikkulapsia. Kokonaisuudessa ei ole mitään ennalta arvaamatonta tai impulsiivista, tai intoa.
On hirveän vaikea kuvailla Dimmu Borgirin uusinta kuulostamatta joko tylsältä tai sarkastiselta kliseegeneraattorilta. Sinfoniset kuorot ja jouset – mukana. Mahtipontiset melodiat ja kitarajuoksutukset – mukana. Muka-bläkkislaulut – mukana. Kaikki oopperaan tarvittavat koukerot löytyvät, ilman oopperan tunteenpaloa.
Jokainen biisi kuulostaa toisensa kopiolta, joten yhden tai useamman niistä poimiminen valokeilaan tuntuu vähän turhalta. Kuuntele joukosta jokin, mikä vain, niin tiedät, miltä koko loppulevy kuulostaa.
Varmasti tällekin löytyy silti fani poikineen, kunhan tyytyy niin rutiininomaiseen Dimmuun kuin voi ikinä kuvitella.