Jenkkideath on maailman parasta musiikkia, aina ja ikuisesti, vaan pelkkä tyylivalinta ei vielä takaa kuolemattomuutta. Neljä pitkäsoittoa vuosien 1993–97 välillä julkaissut Morta Skuld teki alusta alkaen parhaansa sulautuakseen massaan, jonka kuumimmat päivät koettiin heti 90-luvun aluksi. Olkoonkin, että kuolo ei mennyt Jenkeissä varsinaisesti koskaan pois muodista, bändin kohtaloksi jäi b-sarjassa ja mitättömyydessä tarpominen. Liian vähän liian myöhään.
Kaksi vuosikymmentä pitkäsoittojen välillä ei ole muuttanut ilmaisua kovinkaan paljon. Ainoana vanhana jäsenenä puurtava laulaja-kitaristi Dave Gregor loimuttaa kuololiekkiä tutuin asein. Vanhojen kiekkojen lämpimästi murisevasta luomusta on otettu askel kohti digitaalisempia tuotantoarvoja, mutta kappaleet itsessään luottavat yhä pääosin keskitempoisen koruttomaan ja hienoisesti melodioilla sävytettyyn jytkeeseen.
Wounds Deeper than Timen perusasioita kierrättävä death metal toiminee erityisesti Obituaryn, Brutalityn ja vaikkapa Baphometin ystäville. Ilmaisu on tyylipuhdasta mutta ei erityisen brutaalia, kikkailevaa tai edes tarttuvaa. Sutjakkaasti soitettu ja kieltämättä raskaalta kuulostava takominen edustaa tylyn yksinkertaisesti päin näköä murjovaa perusrytkettä.
Tehokasta pätkintää on ripoteltu sinne tänne, mutta mukana on myös tylsästi perusriffiä junttaavaa haukottelua. Kaikki on siis aivan kuin aina ennenkin – sekä hyvässä että pahassa.