Chelsea Wolfe
Abyss
Sargent House
Ihmeitä saa tapahtua, ellei tässä ole oma ”vuoden levyni”. Ja jos kiekko jatkaa tunkeutumistaan sisuksiin sitä tahtia kuin tähän asti, kuuntelu kuuntelulta uusia soluja vallaten, mistä tuota tietää, kuinka monen vuoden kovimmasta tässä pian puhutaan.
Vuonna 1983 syntynyt amerikkalaislauluntekijä Chelsea Wolfe ilmaantui maailmaani edellisellä Pain Is Beauty -albumillaan (2013). Sitä hallitsi elektronissävytteinen, näennäisesti kevyehkö sointi, joka teki yhdessä Wolfen tavallaan sävyttömän, mutta jollain merkillisellä tavalla nahkoihin käyvän laulun kera selvää jälkeä.
Abyssillä Wolfe on valinnut kanavakseen teolliskaikuisen, pääosin sähköisin kielisoittimin luodun tuomionpörinän, joka äityy tarvittaessa raskaaksikin. Tunnelmatason painavuutta kuvannee muusikko-kirjailija Sami Lopakan kommentti, kun tutustutin hänet käsiteltävään albumiin: ”Ihana ja täysin musta.” Kun levyn valtaan antautuu toden teolla, sen päättyessä ei voi kuin istua hiljaa ja hengittää rauhallisesti sisään, ulos. Aivan kuin olisi tavannut henkiolennon.
Chelsea Wolfen musiikissa onkin jotain paranormaalin oloista. Se luo kummallisia tunnetiloja, joita ei synnytetä teeskentelemällä. Paradoksaalista kyllä, samaan aikaan meno on tavattoman vereslihaista, pimeän maan mullan makuista ja miltei käsin kosketeltavia ajatuksia luovaa. Hyväksi esimerkiksi tästä käy levyn ”cover” (Wolfe on nimi- ja lyrikoinut uusiksi Jesse K. Phillipsin kappaleen Deathbed), Color of Blood -biisi, jonka Wolfe laulaa kuin suu tohjona; mielikuva hakatusta naisesta verilammikossa on piinaavan vahva.
Jotain kertoo sekin, että vaikka levyn päättävässä nimibiisissä hyödynnetään tunnelmakikkana varsin kulunutta kliseetä, epävireisesti soivaa ”kauhupianoa”, pimputus onnistuu nostattamaan karvat pystyyn. Eivätkä ne laskeudu hetkeen.