WÖYH!
Dwzyrek
Kaskelotti
Siinä vaiheessa, kun kaksi niinkin persoonallista muusikkoa kuin Hyyrysen veljekset lyö hullut päänsä yhteen, luvassa voi olla oikeastaan ihan mitä tahansa. Vielä ennen debyyttilevyä uskalsin toivoa sekä Stam1nasta että YUP:stä mittavasti pitävänä, että nyt keitellään aivan mieletöntä keitosta, mutta viimeistään tämän toisen albumin myötä voin myöntää pahimpien pelkojeni käyneen toteen.
WÖYH! On ajatuksena kaunis ja hauska, mutta kärjistetysti voi sanoa, että bändi onnistuu yhdistämään jollain raivostuttavalla tavalla ne mainittujen yhtyeiden kaikkein luotaantyöntävimmät ja joutavimmat puolet tavalla, joka saa ohimosuonet sykkimään. Voi hyvinkin olla, että koko bändin ideana on tehdä täsmälleen sitä mitä WÖYH! haluaa, mutta toinen toistaan kökömpien kappaleiden äärellä on vaikeaa pysyä siinä uskossa, että tällaiseen musiikkiin on oikeasti vuodatettu rehellistä sydänverta.
Dwzyrek kuulostaa jo nimenä huonolta ummetuslääkkeeltä, eikä mielikuvasta pääse eroon albumin kymmenen kappaleen soidessakaan. Levy kuulostaa ammattitaitoiselta, totta kai, mutta tällä ei ole juuri painoarvoa, kun ammattitaidolla on ulostettu albumillinen ”hassunhauskoja” riffejä, tankeroita sanoituksia ja milloin minkälaista erikoisuudentavoittelua. Levyn ainoaksi ansioksi jäävät lopulta muutamat vekkulit kertosäkeet ja harmoniat, jotka ovat kuin Stam1nan ylijäämälaarista kotoisin.
Dwzyrek on hämmentävä kokemus, ja albumia tulee kuunneltua suurimmaksi osaksi lähellä epäuskoista ärsytystä. Kaikkein pahinta on, ettei levy edes ole niin ärsyttävä, että se onnistuisi herättämään todellisia raivon partaalle ajavia tunteita.