Ei, yllä näkyvä pistemäärä ei ole painovirhe. Kyllä, In Flames on tehnyt ensimmäisen läpeensä toimivan albumin sitten vuonna 2000 julkaistun Claymanin. Ei, tällä albumilla ei ole vieläkään mitään tekemistä vuosituhannen taitteen aikaisen Göteborg-melodeath-murroksen aikaisen In Flamesin kanssa. Kyllä, albumi toimii siitä huolimatta.
Viime vuosien In Flamesin synti on ollut se, ettei se ole oikein kyennyt sekoittamaan parhaita puoliaan ja lujaa biisinkirjoitusta samojen kansien väliin. Tuloksena on ollut puolivillaisia tai jopa erittäin heikkoja levytyksiä.
I, the Mask sen sijaan on kokeneen ja itsevarman veteraanibändin albumi, joka on pullollaan itsetietoista musiikkia, jota on saatekirjeestä päätellen pistetty kasaan pitkästä aikaa bändille täydellisesti istuvissa olosuhteissa.
Melodiset riffit ja melankoliset harmoniat ovat juuri sopivan häikäilemättömällä tavalla tarttuvia, mutta raskaampia purskahteluja ja sähäkkää aggressiivisuuttakaan ei ole unohdettu. Anders Fridén on ollut aina kelpo laulaja, mutta johtuipa se otetuista laulutunneista tai jostain muusta, mies on nyt erityisesti puhtaalla äänellään elämänsä kunnossa.
In Flamesin tapa sekoittaa ruotsalaista ja amerikkalaista melodisuutta toimii yhtä lailla niin jylhän melankolisissa Follow Me’ssä ja Stay with Me’ssä kuin ankarammin pieksevissä nimikkokappaleessa ja Burnissä. Jos lähtisin poimimaan levyn parhaita kertosäkeitä ja riffejä, lähes jokainen kappale tulisi mainituksi.
Mikäli asia olisi minusta kiinni, olisin tiivistänyt 12 kappaletta ja 51 minuuttia pitkän albumin muutamaa raitaa lyhyemmäksi ja ruuvannut hieman tukkoisia kitarasoundeja uusiksi. Tällaisenaankin I, the Mask kuuluu In Flamesin viiden kärkialbumin joukkoon.