Nykyinen In Flames on lähempänä Deftonesia kuin vaikkapa maanmiehiään Soilworkiä tai ylipäätään sitä perinteistä ”melodisen kuolemametallin” kategoriaa, johon bändi alkuvuosiensa perusteella edelleen jostain syystä tungetaan. Viisikon uusin kokopitkä saa toivomaan, että bändi ottaisi rohkeammin askelia juuri tuonne kokeellisemman altsumetallin suuntaan.
Battles on hetkittäin hauraankaunis, sen parhaissa biiseissä on kerroksia kuin Katatonialla, ja nimenomaan näissä tuokioissa bändi loistaa. Myös Anders Fridénin ääni on kehittynyt parhaimmillaan varsin sielukkaaksi.
Kun biisit yltyvät mahtipontisempiin suuntiin, joko metallisin riffein tai muka-murinalauluin, kuten levyn nimibiisissä, tai vaihtoehtoisesti balladinomaisin melodioin, kuten äitelässä Here Until Foreverissä, hauraasti rakennettu tunnelma rikkoutuu. Näitä tylsiä lässähdyksiä on levyllä enemmän kuin hienoja hetkiä.
Olisi mahtavaa kuulla lisää sitä viehättävää, suorastaan aistikasta In Flamesiä, joka pilkottaa läpi biiseissä kuten Like Sand tai Wallflower – joka soi soittimessani repeatillä monta päivää. Laskelmoidummat, helpommat koukut tuntuvat kuitenkin olevan bändille sitä luotetuinta peruskauraa, josta se ei kehtaa tai uskalla irtautua liian pitkälle.