Nyt kuulostaa aika merkilliseltä menolta. Doomahtavasti jylisevä sludgepaalutus saa pinnalleen todella erikoisella tavalla ilmenevän laulun, jonka ansiosta King Womanin yleissoundi on jokseenkin hämmentävä. Periaatteessa lähestymistapa voisi olla todella mielenkiintoinen, mutta henkilökohtaisella tasolla vaikutelma lähinnä etäännyttää.
Virvatulimaisen eteerisesti häilyvässä, kerrokselliseksi kaiutetussa laulussa ei ole nimeksikään melodiaa, vaan Kristina Esfandiari huhuilee lakonisesti, lähinnä mantramaiseen tapaan. Levymitassa alkaa todellakin kaivata variaatiota. Parissa biisissä sitä hiukan onkin, ja esimerkiksi Hierophantin kaikin puolin sävykkäämpi ilmaisukuvio uppoaakin heti paremmin.
Valittavista lauluista on varsin hankala saada selkoa, ja niitä kuunnellessa bändin sinänsä maukas rynkytys jää vähän varjoon. Ei sillä, että korkeintaan keskitempoisesti kolisevat biisit olisivat varsinaisia riehaannuttajia muutenkaan.
Omaperäisessä King Womanissa tuntuu olevan ainesta, mutta otteen tulisi kristallisoitua astetta selkopiirteisemmäksi, jotta se onnistuisi tekemään suuremman vaikutuksen.