Kylmää maailmaa sopii luonnehtia vaikkapa Kotiteollisuuden, Stam1nan, Trio Niskalaukauksen ja klassisen suomirockin sopuisaksi yhdistelmäksi. Näin ollen ei olisi ihme tai kummakaan, jos Herranen vetoaisi myös laajempaan rockyleisöön.
Kuten suomeksi lauletulla raskaalla musiikilla on ja mitä ilmeisimmin tulee olemaan tapana, ahdistus ja itsesäälinsekainen alakulo ovat läsnä Herrasenkin äänitteellä. Voimakkaimmillaan tämä ilmenee tenhoavalla Lasinen maa -raidalla, mutta enemmän tai vähemmän vahvaa melankoliaa on viljelty Kylmään maailmaan muutenkin.
Tallenteen sanoituksiin on ujutettu keskimääräistä lyijy ja kivi -sekoitetta selvästi enemmän ajatuksia. Jalon ihmisluonnon arvostaminen ei ole tällä kertaa mahtunut esillä olevien teemojen joukkoon, mistä kertovat esimerkiksi kappaleet Häpeän olla ihminen ja Peto asuu meissä.
Herrasen onnistunut soolostartti kartoittaa raskasta rockia sen herkästä ja kauniista syrjästä kohti aggressiivisen junttaamisen päätyä. Aluksi tyylien kirjo voi antaa levystä hajanaisen kuvan, mutta vähitellen platta kiinteytyy.
Niin, ja kuten koko levyn kuulleet tietävät, ”ei ole mitään muuta kuin toisiinsa törmäileviä hiukkasia”.