Mitä ihmettä on tapahtunut? – arviossa Six Feet Under

Julkaistu Infernossa 8/2020.

02.12.2020
Six Feet Under
Nightmares of the Decomposed
Metal Blade

Cannibal Corpsen oma nevö foget -hetki koettiin vuonna 1995, kun multakurkku Chris Barnes lähti rääkymään uusien biisien korkeita kohtia. Soittaminen loppui kuin seinään, vaihdettiin vaivautuneita katseita. Pölypallo kieri kadun ylitse.

Kannibaalit pestasivat uuden solistin, ja Barnes lähti jo pari vuotta muhineen Six Feet Underinsa puikkoihin. Nyt bändi on julkaissut hämmästyttävät 13 albumia ja neljä surullisen huonoa coverlevytystä. Ja jos ollaan oikein raakoja, ainoastaan debyytti Haunted kestää edelleen kuuntelua. Siitä painokoneet pysäyttäneestä siankiljunnasta on saatu nauttia yhä useammalla levytyksellä.

Nyt mukaan on tarttunut vanha Cannibal-keihästäjä Jack Owen, joka hänkin alisuorittaa suorastaan törkeällä tavalla. Vaikka koko vetkuloitten bändihän tässä lönköttelee. Levy on death metalin irvikuva: jostain lähtee täysin hatusta vedetty bluessoolo, sitten riffitellään jämäsabbathisti. Rumpalin sekoilut on jätetty narulle. Onko tämä äänitetty kolmen promillen tuubassa?

Mitä ihmettä tälle joskus legendaosaston solistille on oikein tapahtunut? Patukkatukka on hailakka varjo entisestään, ja ääntelystään on poissa tarmo, puhti ja voima. Lopulta Barnesin hassuille lauluille nauraa vedet silmissä.

Levyn paras biisi on sen avausraita Amputator. Tai siis ”iim-pii-tii-tiir”, kuten Barnes sen biisin lopuksi lausuu. Kartonkisoundinen levy ei ole koskaan tiukka vaan alusta loppuun tympeän hengetön. Silkkaa viemärihometta, kaukana lajiin kuuluvasta hyvästä sellaisesta.

Lisää luettavaa