Tätä australialaista erikoismetalliryhmää on sanottu mantereensa omaksi System of a Downiksi. Vertaus on siinä mielessä hyvä, että se vie ensikuuntelijan oikeahkoon vastaanottotilaan. Se on epäreilu siten, että bändi ei oikeasti kuulosta muulta kuin ihka omalta itseltään.
Pitkähkön levyn raskaat biisit ovat äkkivääriä ja kieli poskessa tehtyjä, mutta onnistuvat siitä huolimatta toimittamaan monimutkaista soitantaa, joka groovaa parhaimmillaan hillittömän lujaa. Yhdistelmää on vaikea kuvailla: mukana on perinteistä ysärimetallia, klassisia rokkiriffejä, tarttuvia melodioita ja aggressiota kovin vinksahtaneessa suhteessa.
Kumma kyllä, ja harmi sinänsä, bändi kuulostaa (ja pakko sanoa – näyttää: levyn kansitaide on kammottavan ruma) toisella levyllään vähemmän valmiilta kuin debyytillään. Joku hiven tästäkin arvosanasta taitaa mennä lähinnä bändin potentiaalille.
Vaan sietää mennäkin. Mahdollisuuksia on vaikka mihin, jos bändi hioo vielä pakettiaan, oppii editoimaan itseään ja saa oikeat taustavoimat tuekseen.