Monipuolisinta Metukkaa ikinä – arviossa Metallica

Arvio julkaistu Infernossa 1/2017.

26.03.2017
Metallica
Hardwired... to Self-Destruct
Blackened

Nyt sen uskaltaa tuoda julki: näinhän tämän kuuluikin mennä. Kuluneen reilun vuoden ajan on thrashjätti toisensa perään julkaissut hienoja levyjä. Osa niistä mahtuu tuotannon kärkiviisikkoon, mikä on jo sinällään ihme järjestään kuuttakymmentä käyviltä kääviltä. Sitten vihdoin luvataan uutta musiikkia kaikista suurimmalta, Metallicalta. Kun San Franciscon nelikkokin onnistuu, ympyrä tuntuu sulkeutuvan.

Tapahtumaa ei voi kohauttaa olalla, mainita sivulauseessa tai lipsauttaa sylki suussa. Metallica on minullekin lähtökohta. Siksi sen joka ikisen uuden levyn julkaisun kynnyksellä alkaa laskea tunteja ja pulssiaan. Jokainen itse löydetty levy …And Justice For Allin (1988) jälkeen on asettunut omaksi entiteetikseen muun metallin ulkopuolelle. Se on vain Metallicaa, riemunhetkineen, typerrytyksineen, puutteineenkin. Metallica on kuin munuainen: siitä ei, perkele, luovuta. Jos alkaa piipata, turvat kiinni ja tökätkää koneeseen. Painakaa taas play.

Metallica tuntui viivyttävän uuden musiikkinsa julkaisua. Edellisestä levystä, Death Magneticistä, oli vierähtänyt jo kahdeksan vuotta. Kun mainittu oli kasa hienoja kohtauksia mutta iso loudness war -klöntti vaikeasti hahmotettavia kokonaisuuksia, vanhan faninkin usko alkoi olla koetuksella. Vieläkö on pojilla ruutia piipussa?

Sitten asioita alkoi tapahtua. Soolokitaristi, ikinuori Kirk Hammett, 54, kertoi hukanneensa puhelimensa. Se kuulemma sisälsi ”satoja biisi-ideoita”. Samaan hengenvetoon käkkäräpää lupasi uutta levyä loppuvuodelle. Eikä aikaakaan, kun julkaistiin ensisingle kera informaation tuplalevyllisestä uutta musiikkia.

Avausraidaksi valikoitu Hardwired on kolmen minuutin tiukka, yksinkertainen ja nopea thrashveto Kill ’em Allin (1983) Metal Militian malliin. Hetkinen! Riffikuningas James Hetfieldin laulussa on taas tuttua kireyttä! Sounditkin ovat taas kohdillaan! Ja mitä ihmettä, Lars Ulrich lyö rumpuaan tiukanpainavasti!

Monen vihaama Ulrich on tämän bändin rumpali. Niin. Piste. Jos tilallaan takoisi joku nykypäivän Youtube-digitaalifuusioreaktoreista, Metallican henki olisi tiessään. Pro Tools -kyynikoksi en tämän yhtyeen levyjen kohdalla halua ryhtyä. Riittää, kun korvaan heruu mannaa, jota valmistaa yksikkö nimeltä Metallica.

Yhtälöt kuitenkin porasivat aivolohkossa: uudesta tulee tietysti pakollinen thrashlevy. Vanhoja, maailman vihaisimpia ja pettyneimpiä fanejako tässä väkisin tekohengitellään? Mitä vielä. Kun seuraava single Moth into Flame sai vuoron, alkoi vanha tutina. Se Metallica, jonka hyvin tunsin, on tullut levymuodossa takaisin.

Molemmat biisit esittelevät juuri niitä rakennusaineita, jotka tekivät selvää jälkeä esimerkiksi nimikkoalbumilla vuonna 1991. Yksi olennainen elementti on tietysti James Hetfieldin porantarkka oikea ranne, josta lähtee uskomattoman kipakoita riffejä yhtä tajuttomalla varmuudella. Kun tähän yhdistetään laulun oikeanlainen rytmitys, syntyy The Shortest Straw’n, The Struggle Withinin tai Moth into Flamen kaltaisia kestohittejä. Eikä Hardwired… to Self Destruct suinkaan jää roikkumaan kahden sinkkunsa varaan.

Tarkoituksellista tai ei, mutta kymmenes Metallica-albumi on yhtyeen levyistä monipuolisin. Se on kuin läpileikkaus bändin urasta. Vaikka ”nopea ralli alkuun, raskas kolmanneksi, balladi neljänneksi, instrumentaalin jälkeinen pikakiituri päättäjäksi” -kaavasta irtaannutaankin, kyseessä on ehta Metsku-kiekko.

Here Comes Revengen alku on suoraa jatkoa Master of Puppetsin (1986) Leper Messiahille. Keskitempojuntta muuntuu pian King Nothingia ja Bleeding Me’tä (Load, 1996) sekoittavaksi niskannyökyttäjäksi. Atlas, Rise!, Confusion ja ManUnKind ovat kartoittamattomia territorioita, joista ainoastaan ensimmäisen ennustan pysyvän keikkasetissä.

Am I Savagen ja Motörheadin Lemmylle muistokirjoitetun Murder Onen olisi voinut jättää singlejen b-puolille. Molemmat edustavat bluesisti notkuvaa Load/Reload-ajan irtautumisvaihetta. Tämäkin aikakausi otetaan käsittelyyn onnistuneemmin kolmosbiisi Now that We’re Deadillä tai Devil’s Dancen lähisukulaisella Dream No Morella.

Levyn ensimmäinen huippuhetki koetaan sopivasti ensimmäisen levyn päätteeksi, kappale on Halo on Fire. Aluksi se, kuten moni huippubiisi, ärsyttää. Kun kertosäehokeman ostarihevimiksaukseen tottuu, kerroksellisen kappaleen hienous alkaa avautua. Sävellys sinänsä noudattaa balladikaavaa, mutta sillä on jo rakenteessaan Fade to Blackin, Welcome Home (Sanitarium) -biisin tai jopa Onen kaltainen kehityksen kaari. Kyllä, viisu kasvaa hetki hetkeltä, ja mikä tärkeintä, luonnollisesti. Lopun tuplakitaramelodiat nostavat pystyyn ne karvat, joiden luulen värähtäneen viimeksi My Friend of Miseryn aikaan neljännesvuosisata sitten.

Todellinen pommi on levyn päättävä Spit Out the Bone. Metallica onkin kuulu levyjensä päätösraitojensa kovuudesta. Miettikääpä sarjaa Damage Inc., Dyers Eve ja The Struggle Within. Spit Out the The Bone ei lennä ihan samalla moottorilla, mutta Metallicalla on selkeästi ajo päällä ja hirvi kiikarissa. Hetfieldin laulumelodian lohduttomuudessa ja aggressiivisuudessa on kuultavissa suora leikkaus Justicen päätösbiisiin. Väliosan upean kitaraharmonian lisäksi korva kiinnittyy basisti Robert Trujilloon. Miehelle suotu osio nostaa hattua 30 vuotta sitten edesmenneelle basisti-biisinikkari Cliff Burtonille. Sitten eikun talla pohjaan ja juhlat pystyyn: lopun laukkakompin päällä surffaavat laulumelodiat ovat klassisinta Metallicaa.

Globaalisti kammottavasta vuodesta 2016 tuli ainakin yhdeltä osin erinomainen.

Lisää luettavaa