Norjalainen progekopla on urallaan jo kohtuullisen pitkällä: takana on useita julkaistuja levyjä, yllättävänkin fanaattista kannattajakuntaa ja pesti Ihsahnin taustabändinä. Kursorisesti vastaanotettujen näytteiden valossa Leprousiin ei ole syttynyt tarvetta tutustua, mutta kai siitä on muodostettava käsitys, kun yhtye alkaa olla esillä siellä täällä.
Hieno mutta elvistelemätön soitto, mukavan luonnolliset soundit, omaleimainen tatsi, kohtuullinen tarttuvuus ja järjellisen mittaiset kappaleet ovat yhtyeen ehdottomia hyveitä. Popsensibiliteetti yhdessä progressiivisen ilmaisun kanssa tekee usein hankalan yhtälön, mutta Leprousin kohdalla synteesissä on itua.
Bändin menosta tulevat mieleen pikemmin Musen tai Mew’n hurjimmat ufoilut ja Mars Voltan hektinen liito kuin vanhan kansan dreamtheaterit tai queensrÿchet. Yhtye ei silti ole parhaimmillaan tarttuvimmillaan. Soittopainotteisempi, kosiskelematon eteneminen miellyttää ilmaisuna enemmän.
Osasyynä tähän on laulaja Einar Solberg, jonka ääni jakanee mielipiteitä ääripäiden ”karmivaa ulinaa” ja ”ihanan tunteikasta” välillä. Miehen heliumtasolla viihtyvä laulu on Rushin Geddy Leen kiekumisen tapaan niin sanotusti acquired taste -osastoa: vankkaa siedätyshoitoa vaaditaan, eikä sekään aina auta. Laulun ja etenkin falsetin suuri rooli saattaa olla tämän yhtyeen kohdalla turhankin etäännyttävä tekijä. Solberg kun kykenee kelpo ilmaisuun myös normaalissa äänialassa.
Malina on moniulotteinen ja kiinnostava mutta myös joltisenkin epätasainen levy. Bändi esittelee esimerkillisen monenlaista ulosantia ja tunnelmaa, mutta suurehkossa roolissa oleva popimpi materiaali tuntuu, harmi kyllä, levyn heikoimmalta. Kiehtovinta jälkeä syntyy kunnianhimoisemmin rakentuvissa kappaleissa.
Parhaan onnistumisen leima lämäistään rytmillisesti mielenkiintoisesta elektropulputuksesta mukavanpehmoiseen djent-riffittelyyn taittuvassa Miragessa. Sillä myös laulu pysyy mukavasti pilvien alapuolella.