Alkupään Lordi oli aikoinaan kovaa tavaraa, mutta sen jälkeen mielenkiintoni hiipi hiljalleen pois. Edellinen Scare Force One oli kuitenkin kohtuullisen onnistunut lätty, mikä herätti odotukset myös uutukaista kohtaan. Nino Laurenteen (Thunderstone) tuottama Monstereophonic on nimihirviö, mutta sisältönsä on kultaista.
Albumi on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen tarjoaa perinteistä kasaripainotteista, toinen uudenlaista ja raskaampaa Lordia.
Theaterror-niminen alku sisältää kahdeksan varsin mainiota kappaletta, joissa Mr. Lordi on löytänyt jälleen sävellyskynästään sen terävimmän kärjen. Upeita kertosäkeitä sisältävät rallit ovat kaikessa tukkalakkaisuudessaan hienoa kuultavaa. Intron jälkeinen Let’s Go Slaughter He-Man (I Wanna Be the Beast-Man in the Masters of the Universe) on jo nimeltään varsin hieno, mutta myös sisällöltään kiitettävän kuuloinen kasarijyrä.
Mahtimaininnan saavat myös Sick Flick ja None for One, kieronkaunis veisu mieleenpainuvalla kertosäkeellä. Singleksi valittu Hug You Hardcore on valitettavasti albumin vaisuin kappale, ja suosittelenkin suurella hartaudella kuuntelemaan mieluummin kaiken muun sen ympäriltä.
Levyn toinen puolikas, Demonarchy, tarjoaa metallisempaa ilmaisua Tim Burton -maailman kalmaisella kosketuksella. Säröt ovat raskaat ja melodiat kauhumaisia. Homma toimii erittäin hyvin ja saa niskavillat pystyyn monessakin kohtaa. Esimerkiksi The Monsters Night the Monsters Died on mainio Acceptin ja Danny Elfmanin tyylejä sekoittava heavy rock -veisu, joka sopinee hienosti myös teatraaliseen liveilmaisuun.
Kaiken kaikkiaan kyseessä on upea kokonaisuus, jonka kuuntelemista voi suositella niin Lordi-faneille kuin myös muille kasaridiggareille. Jos tämä levy olisi tullut ulos kultaisella 80-luvulla, se olisi varmasti noteerattu isosti. Monsterit ovat elämänsä vedossa.