Yhdysvaltalainen goottirock- ja metallijätti julkaisee uutta musiikkia uudistuneessa ja ratkaisultaan erikoisessa muodossa. Bändin neljäs kokopitkä on kokoelma yhtyeen vanhaa materiaalia uudelleen sovitettuna ja käsittää myös kaksi täysin uutta kappaletta.
Erikoisen paketista tekee se, että uudet versiot ovat alkuperäisiin nähden hyvin erityylisiä ja raskaudesta riisuttuja. Bring Me to Lifen ja Lacrymosan kaltaiset hitit ovat saaneet uuden muotonsa dramaattisista orkestraatio- ja elektrosovituksista. Tällainen suurellisuus toimii koko levyn päälinjana ja mahdollisesti myös yhtyeen tulevaisuuden tyylisuuntana.
Aluksi en tiennyt, mitä mieltä albumista olisin. Onko tässä pysytty aitona yhtyeen alkuperäiselle asialle vai hypätty mukaan muodikkaaseen elektropopvirtaan? Lopulta kysymys ei ole relevantti, sillä musiikki puhuu jälleen puolestaan. Vaikka joiltain yhtyeiltä on toivonut kunnioitusta juurilleen, rajutkaan tyylimuutokset eivät ole onnistuneet laskemaan ilmaisun tehoa ja sielukkuutta. Näin näyttäisi olevan myös Evanescencen kohdalla.
Levyn upouudet sävellykset Hi-Lo ja Imperfection ovat tyylikkäitä ja ihon alle hiipiviä. Uusi mahtipontisempi lähestymistapa vanhoihin kappaleisiin pitää sekin yllättävän tiukasti pauloissaan. Evanescence ei voi näemmä mennä metsään, jos sen sielu Amy Lee jatkaa yhtä riipaisevaa ja virtuoosimaista tulkintaa. Onnistunutta uudistumista.