Kunnioitettavaan kahdenkymmenen vuoden ikään ehtinyt norjalaispuurtaja palaa julkaisurintamalle. Viime kokopitkästä on ehtinyt vierähtää seitsemän vuotta, minkä myötä yhtyeen ilmaisu on kokenut jälleen muutosta. Varhaisesta doom metalista on liikuttu entistä kiemuraisempaan ja kokeilevampaan suuntaan.
Levyllä puhuu puhtaan monipolvinen progressiivinen metalli, jossa riittää jos jonkinmoisia sovitus- ja lyriikkailotteluja. Nopeasti tulee selväksi, ettei albumi ole kaikkein helpoimmin lähestyttävä tapaus. Viivoja voisi vetää esimerkiksi Opethiin tai kotimaiseen Embassy of Silenceen. Lopulta materiaali onnistuu kuitenkin karttamaan selvän vertailun mihinkään yhtyeeseen.
Leikittely vilkkaan äkkiväärällä groovella ja melodioilla muodostaa kappaleiden ytimen. Matalalta möyriviä ja rouhivia riffejä käytetään myös hyväksi paljon. Toisinaan himmaillaan hämyisästi ja hieman okkultistisilla viboilla. Rakenteellisesti liikutaan joka tapauksessa melko kaukana tavanomaisesta. Kiharaista soitantaakin enemmän huomio kiinnittyy laulaja Agnete Kirkevaagin monenlaisissa korkeuksissa seikkailevaan ääneen, jossa riittää ytyä.
Albumin anti kuulostaa enemmän hauskalta ja siistiltä kuin itsetarkoitukselliselta, mutta jotenkin siitä on hankala saada syvempää otetta. Lisäkuuntelu saattaa auttaa asiaa, tai sitten ei.