Viiden vuoden tauon jälkeen levytysrintamalle palaavaa Charred Walls of the Damnediä voi pitää oikeana nimimiesten kokoontumisajona. Ratin takana istuu kapulamerkkejä heiluttava rumpali Richard Christy, ja matkaamon puolella nuotteja tulkitsevat Tim ”Ripper” Owens, Steve DiGiorgio ja paremmin studiovelhona tunnettu Jason Suecof.
Jätkät saivat aikaiseksi mainion debyytin, ja myös ylipitkästä mitasta kärsinyt kakkoslevy omasi omat kuningashetkensä. Creatures Watching Over the Dead sen sijaan on pettymys. Jenkkityyppisen raskaan power metalin ja melodisen heavyn sekoituksena kulkeva revittely on yhä paikallaan, ja soitossa on hieman jopa omintakeisen kiharaa otetta. Miehistön taidot eivät totisesti sakkaa, mutta kappaleet eivät ole tarpeeksi hyviä.
Aluksi hyvät puolet. Christyn kannuttelu menee mukavasti hieman överiksi, mikä on äijän tausta huomioiden paitsi odotettua myös toivottavaa. Korkealta ja kiivaasti tulkitseva Ripper kirskuu vakuuttavasti niitä avuja, joilla hänet valittiin aikoinaan Judas Priestin keulille. DiGiorgion basso on jätetty taakse, mutta tarkemmin kuuntelemalla miehen soitosta paljastuu tälläkin kertaa monenlaista kihelmöivää jippoa. Hieman yllättäen kitarat jäävät rikkaista melodioistaan huolimatta väliinputoajan asemaan.
Miinusta ropisee siitä, että materiaalia on riittänyt viiden vuoden tauosta huolimatta vain 33 minuutin tarpeiksi. Tämä ei olisi ongelma, jos minuutit olisivat kauttaaltaan rautaa, mutta tyhjää on jäänyt vähän sinne tänne.
Aloitus on vahva. My Eyes on viipyilevä, raskas ja lupauksia herättävä kappale ja sen perään iskeytyvä The Soulless levyn ehdoton helmi. Räjähtävää blastiä ja Christylle ominaista rumputulitusta tarttuvaan kertosäkeeseen ja melankolisen tuskalliseen venyttelyyn yhdistelevä kappale norauttaa suupieliin ensimmäisen, ja valitettavasti myös viimeisen, kuolatipan. Living in the Shadows of Yesterdayn surumielinen tunnelma ja päähän jäävä kertsi pääsevät sentään lähelle.
Pääosin tarjolla on perustoimivaa, ammattimiesten varmaotteisesti kipparoimaa metallia, joka ei sisällä sen paremmin surkeutta kuin suurta riemuakaan. Koukuista puuttuu hurmos ja elämyksiä ei vain tule. Ripperin laulukuviot ja Christyn kannuttelu pitävät kokonaisuutta pystyssä, mutta vaikutelma jää miehistön taitotaso huomioiden turhan valjuksi. Nälkä puuttuu.