Demojen ja pienjulkaisujen parissa puuhastelu on tehnyt norjalaiselle Course of Fatelle hyvää. Bändi on ollut kasassa vuosituhannen alusta, mutta esikoispitkän kanssa ei ole pidetty turhaa kiirettä. Hyvä niin, sillä heikko ensivaikutelma voi olla vaikeasti korjattavissa.
Mindweaver ei kärsi tästä ongelmasta vaan on nautittava ja valmiilta kuulostava paketti hyvällä maulla tehtyä melodista progemetallia. Standardiksi muodostunut Dream Theater ei nouse jatkuvasti mieleen, ja kokonaisuuden meininki on ilahduttavan kevyt.
Varsinaista metallia ja raskautta tarjoillaankin lähinnä muodon vuoksi. Bändin oikea rakkaus ja kyvyt piilevät sävykkäässä musisoinnissa ja pitkälinjaisissa kuvioissa. Drifting Awayn kitarasoolo voisi olla David Gilmourin soittama. Myös Queensrÿche ja seesteisempi Ayreon käyvät vertailukohdiksi, mutta nämäkään sävyt eivät nouse liian pintaan. Keinot eivät ole kovin omaperäisiä, mutta bändi on saanut naitettua vaikutteensa erittäin sulavaksi ja luonnolliselta kuulostavaksi paketiksi.
Progressiivisuus tarkoittaa tässä tapauksessa lähinnä perinteisiä rakenteita rikkovia kappaleita ja hieman kikkailevammin soittavaa rumpalia. Soitannollinen show pidetään hyvin aisoissa, ja tarttuvuutta haetaan laulumelodioiden kautta. Tärkeintä on yhtyeen taipumus suosia hienovaraista ja usein varsin puhtaasti soivaa ilmaisua. Raskautta ei ahdeta mukaan väkisin, vaan melankolinen tunnelma hallitsee kautta linjan. Fiilis edellä.
Pisteitä tulee myös elävästä ja hengittävästä soundista, jonka luonnollinen ilmavuus miellyttää korvia. Äänimaailma ei vaikuta lainkaan synteettiseltä.
Mindweaver on debyytti, josta on vaikea keksiä mitään oikeaa kritisoitavaa. Levyn kappaleet ovat tyylikkäitä eivätkä avaudu vielä ensimmäisellä tai toisella kerralla. Kun kiekon iskee soittimeen muutaman päivän tauon jälkeen, kokonaisuus herää eloon ja mielen valtaa seesteinen tyytyväisyys. Hyvää musiikkia!