Kuningas ei ole kuollut, kauan eläköön Kuningas! Tätä mieltä ovat epäilemättä myös kokeneet amerikkalaiset ja saksalaiset muusikot, joiden muodostama Them on hienointa ja huikeinta King Diamondin palvontaa, mitä olla saattaa.
Kun soittotaidot on kartutettu vuosikymmenten saatossa lukuisissa omissa yhtyeissä (esimerkiksi Symphony X ja Dying Fetus) ja syvennetty KD-fanitusta entisestään esiintymällä tribuuttibändinä, seuraava looginen joskin perin uhkarohkea askel on tehdä omaa musiikkia Kunkun hengessä. Kunnianhimoinen tavoite ei jää onneksi pelkäksi yritykseksi, vaan lopputulos on erittäin haastavat lähtökohdat huomioon ottaen suorastaan mestarillinen.
Sweet Hollow on tarinaa myöten ehtaa King Diamondia. Kappaleiden kaaret ja rakenteet vuoropuheineen, kitaramelodioineen ja sooloineen ovat tuttuja ja turvallisia, mutta taidokkuudessaan erittäin nautittavia. Myös laulusuoritukset tarttuvine kertosäkeineen ovat linjassa mestarin kanssa, vaikka falsettiin hyvin yltävä Troy Norr ei käytä ylärekisteriä aivan yhtä taidokkaan laaja-alaisesti.
Biisit eivät ole täysin 1:1-imitointia, vaan Them tuo useissa kohdin musiikkiin oman tatsinsa. Käytännössä tämä kuuluu King Diamondiin verrattuna astetta aggressiivisempana ja vauhdikkaampana, jopa polveilevampana otteena, joka sekoittaa palettia hauskalla tavalla tuoden musikanttien taidot ja omaksumisen asteen hyvin esille. Halutessaan porukka osaisi tehdä taatusti hienoja ”omiakin” kappaleita, mutta nyt vain on päätetty kunnioittaa yhtä metallimaailman omaperäisintä artistia viimeisen päälle.
Levyn ainut pieni kauneusvirhe on, että sen päätöskappale When the Clock Struck Twelve ei kohoa yhtä eeppiseksi lopetukseksi kuin esimerkiksi Black Horsemen Abigailillä tai Cremation Conspiracyllä.
Sweet Hollow’ta ei tule pitää pikkunättinä välipalana uutta KD-albumia odotellessa, vaan teoksena, jollainen Kim ”Kinkku” Petersenin itse olisi kuulunut tehdä yhdeksän vuotta sitten ilmestyneen tylsäntympeän Give Me Your Soul… Pleasen sijaan.