Pian kaksi vuosikymmentä täyttävä Mordant on ehtinyt julkaista jo pari pitkäsoittoa, mutta omaan tutkaani se jää vasta nyt. Naurahdin ääneen tarkastettuani yhtyeen taustat ensimmäisen kuuntelun jälkeen. Demonic Satanic kuulostaa jokaista yksityiskohtaansa myöten niin täydellisen ruotsalaiselta, että kotimaan paljastuminen ei tullut varsinaisesti yllätyksenä.
Ruotsalaiseen tapaan myös toteutus on huoliteltua. Erikoisilla, hienoisen kieroutuneilla melodioilla rikastettu rähjääminen saa tukea tämän päivän tuotantostandardeista, mutta mukaan on jätetty juuri sopivasti myös ilmaisua terävöittävää särmää.
Puolituntinen käy suoraan asiaan, eikä lisämittaa haeta minkäänlaisilla ylimääräisillä värityksillä. Morbus Chron, vanhempi Tribulation ja jopa Watain haisevat. Lähin vertailukohta löytyy kuitenkin Nifelheimistä, mikä ei ole sinänsä lainkaan ikävä juttu.
Suoraviivaisesti laukkaavassa mustassa törkyilyssä ja kuolemassa on kuultavissa myös Venomille ja Motörheadille ominaista korutonta tarttuvuutta. Pahimmat kliseet kierretään, mutta vaikutteet ovat lopulta turhankin selviä. Toimivantarttuva pieksäntä tekee kaiken vähintääkin kohtalaisen hyvin, mutta kovin ikimuistoista riemua Demonic Satanic ei onnistuneesta esillepanostaan huolimatta nosta.