Parasta sitten vuoden 1991? Metallica arvioituna

Metallimammutti vertyy kohtuulliseen suoritukseen.

21.11.2016
Metallica
Hardwired… to Self-Destruct
Blackened

Meidän patujen, jotka ovat hypänneet Metallican kyytiin jo esihistoriallisella 1980-luvulla, on usein vaikea suhtautua bändin myöhempien aikojen meininkeihin oikein minkäänlaisella realismilla. Tuli tuutista mitä tahansa, se ei voi mitenkään kohota yhtyeen klassisten tekemisten rinnalle, saati ylittää niitä.

Neljän ensimmäisen Metallica-albumin kaanon- ja nostalgia-arvo on yksinkertaisesti niin valtava, että levykvartetti jättää varjoonsa paitsi koko tekijänsä myöhemmän tuotannon myös valtaosan muusta metallimusiikista. Kyllä, kuvio on epäreilu, mutta toisaalta, itsepä ovat korokkeensa valaneet.

Sinänsä hauskaa, että kun kuulin Atlas, Rise! -biisin alkutahdit ensi kerran autoradiosta, ensimmäinen ajatus oli, että tämä lienee Avenged Sevenfoldin – tai mitä näitä on – uusi biisi. Vielä James Hetfieldin avattua suunsa piti miettiä kaksi kertaa, onko kyseessä aito asia vai joku perässähiihtäjistä. Kun meno vaikutti Metallicalta, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Nyky-Metukka kuulostaa siis joiltain osin seuraajiltaan. Tämä lienee luonnollista kiertokulkua, eikä siinä mitään.

Kuitenkin, kun Metallican kymmenes studiolevy vyöryy kunnon soundeilla kotistereoista, esittäjästä ei ole epäselvyyttä – sen kummemmin hyvässä kuin pahassa. Onni on, että sitä pahaa on tällä kertaa mukana yllättävän vähän. Hardwired… to Self-Destruct saattaa hyvinkin olla bändin paras levy sitten vuoden 1991 nimikkoalbumin. Uuden vuosituhannen kovinta Metallicaa tämä on varmuudella.

Ensimmäinen ero Death Magnetic -edeltäjään (2008) piirtyy siinä, että tällä kertaa mukana on niin sanotusti oikeita biisejä, joissa on alku, keskikohta ja loppu. Mainittu kun eteni parhaimmillaankin lähinnä hyvänkuuloisten pätkien varassa. Yhtään tulevaa klassikkoa uutuus ei ojenna, mutta ”ihan mukavan” ylittäviä kipaleita löytyy useampi.

Myös soundit miellyttävät. Siinä missä Death Magnetic rutisi ja ritisi loudness-sodan ydinpommina ja tätä edellinen St. Anger (2003) oli muuten vain ääniltään kummallinen viritys, nyt tuotanto ei jätä ainakaan kaiutinkuuntelussa itkunvaraa. Hyvin jytisee.

Tyylillisesti tupla viskoo kaikuja niin varhaisemmilta vuosilta kuin ”mustalta albumiltakin”, mutta valitettavasti myös myöhäisempi 90-luku pääsee edustetuksi Load- ja Reload-albumien b-osaston mieleen tuovan laiskanpulskean rokkailun merkeissä. Rento setämetalli voi olla iloinen asia, kuten vaikkapa Armored Saint näytti viimeisimmällään, mutta suoranaista löysyyttä en näissäkään ympyröissä siedä.

Teloittamalla ykköslevyltä biisin ja kakkoselta pari, kenties kolme kokonaisteoksesta olisi saanut melkoisesti iskevämmän (yhden cd:n) mällin. Etenkin Am I Savage? on niin puuduttava esitys, että mokoman kelpuutusta levylle on hyvin hankala ymmärtää. Biisi kuulostaa korvissani vieläpä merkillisellä tavalla siltä kuin lussuaikojen Megadeth pistäisi bluesjamitellen.

Lemmyä kunnioittava Murder One ei kulje paljon edellä: ylimoottoripää jos joku olisi ansainnut osakseen railakkaan tapporallin eikä mitään pullataikinan venyttelyä. Kokonaisuuden päättävä Spit Out the Bones ei ole likikään maailman kovin Metallica-raita, mutta sellaiselta se mainittua kaksikkoa seuratessaan tuntuu.

Hardwired… to Self-Destruct jättää lopulta vähän samantyyppisiin tunnelmiin kuin Iron Maidenin viimeisin levymammutti: albumia kuunnellessa ei voi olla ajattelematta teräviä saksia, mutta kummasti se vain pyörii, kerran jos kolmannenkin.

Lisää luettavaa