Riffejä isolla R:llä. Siinäpä norjalaisen Devilin tumman NWoBHM-haikuisen retrorockin ohjenuora. Tämähän on ehkäpä paras mahdollinen tapa luoda ja edetä noin ylipäätään.
Kolmanteen pitkäsoittoonsa ehtineen viisikon tekeminen on sävellyksiltään keskivertoa, mutta muuten vahvaa ja perinnetietoista. Ei konstailla turhia, kumarretaan juuria, mutta tehdään mitä halutaan. Tässä tapauksessa pirautellaan varhaisen Black Sabbathin ja Pentagramin ovikelloa. To the Gallowsin draivi on kelvollinen, äänimaailma selkeä ja soittotatsi enemmän liveä kuin pilkuntarkkaa studionysväilyä.
Yksittäisistä biiseistä jää mieleen oikeastaan vain levyn avaava nimikkokappale. Sen hokemalyriikat rallattavat päänupissa, vaikkei levyä olisi kuunnellut viikkoon. Hyvän biisin merkki jos mikä.