Runsaita melodioita ja voimakasta tulkintaa – arviossa Masterstroke

Arvio on julkaistu Infernossa 2/2017.

Masterstroke
Edge of No Return
Omakustanne

Neljä täyspitkää vuodesta 2005 lähtien julkaisseen tamperelaisbändin lopettamispäätös on sääli. Tällaista tummaa, syntikkamausteilla härskisti fiilistelevää melodista metallia ei ole Suomessa monikaan tehnyt – eikä ainakaan yhtä hyvin. Päätös lienee kuitenkin tehty ja yhteinen tekemisen kipinä todettu hiipuneeksi, joten bändi lyö pillit pussiin, mutta onneksi tyylikkäästi.

Joutsenlauluksi tarkoitettu Edge of No Return esittelee neljä kokonaan uutta Masterstroke-veisua, joiden piti olla osa yhtyeen viidettä longaria. Näytteiden perusteella albumista olisi tullut vähintäänkin yhtä perseillepotkiva ja tasokas kuin kahdesta edeltäjästään, vuoden 2009 As Days Grow Darkerista ja kolmen vuoden takaisesta Brokenista.

Tarjolla on runsaasti melodioita ja ryhdikkäästi murskaavaa komppijumppaa selkeiksi trigattuine konesoundihöystöineen. Johtotähtenä on kitaristi-laulaja Niko Rauhalan karismaattisen voimakas ja pelkistetyn selkeä tulkinta, joka nosti miehen jo aikaa sitten tämän maan kärkilaulajiin genressään. Etenkin Fool’s Dance on mutkaisuudessaan melkoisen ylivoimainen näyte Masterstroken vaalimista musiikillisista hienouksista.

Kuten yhtye itsekin toteaa, Masterstroke jäi suhteellisen tuntemattomaksi bändiksi ainakin kotimaassaan, mikä on huutava vääryys. Näin taitavien miekkosten olisi suonut jatkavan juuri tällaisen musiikin tekemistä yhdessä, vaikka jokainen bändin jäsenistä säilynee alalla tavalla tai toisella – ainakin patteristi Janne Juutisen monipuolista kannuttelua ja kitaristi Seppo Kolehmaisen soolottelua kuulee nykyisin pitkän linjan power metal -jyrä Dreamtalessä.

Seuraavan todistamani tähdenlennon säästän toiveelle tämän lopetuspäätöksen pyörtämisestä.