Ennen kaikki oli paremmin, sanotaan. Se ei pidä millään muotoa paikkaansa, mutta tanskalaisen Aphyxionin uutukaista kuunnellessa kaipaa silti aikaa, jolloin melodeathiä julkaistiin vähemmän ja ne vähät levyt olivat parempia.
Jossain vaiheessa 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä melodeathiä tuuttasi sisään ovista, ikkunoista ja savupiipuista. Kunhan riffit olivat melodisia, laulaja rähisi säkeistöt ja lauloi kertosäkeet, kaikki oli automaattisesti kunnossa. Riffien ja melodioiden laadusta viis. Aphyxion on kuin yksi tämän aallon bändeistä.
Aphyxionin kolmosalbumilla on komeat soundit, Michael Vahl rähisee takuuvarmasti ja kaikki on teoriassa kunnossa, mutta musiikki saa haikailemaan muita bändejä.
Aphyxion jää siihen lokeroon, josta löytyy modernin tuotannon suomien mahdollisuuksien uhreja. Tämäkin albumi on varmasti ollut helppoa ja kivaa tehdä, mutta yhtään omaa ideaa tai mieleenpainuvaa kappaletta se ei sisällä.