Sekä tutussa kaavassa pysyttelyä että sapluunasta irrottautumista – arviossa Amorphis

Levyarvio julkaistu Infernossa 7/2015.

06.01.2016

Amorphis
Under the Red Cloud
Nuclear Blast
4_kirvesta

Kalevala-dödiksen sanansaattajat jatkavat touhuaan lestissään pysyen. Yhtyeen 12. levy on kättelyssä tutunkuuloista kamaa, eikä radikaaleja yllätyksiä suuntaan tai toiseen ilmene tarkemmassakaan syynissä. Laatutaso on kuitenkin korkea: riffit ja melodiat toimivat oivasti ja ovat keskenään tasapainossa.

Ronskiin edeltäjäänsä Circleen (2013) verrattuna uutukaisen sävyt taittuvat kevyesti folkimpaan suuntaan tuoden levylle ilmavuutta. Sävellykset ovat iskeviä ja monimuotoisuus edellistä syvempää. Jämerää runttausta on tarjolla rutkasti, mutta rehevien melodioiden, heleiden sointukuvioiden ja rikkaan instrumentaation ansiosta kokonaiskuva ei muotoudu ylenpalttisen ankaraksi.

Edellislevyn tapaan muutamaltakin raidalta löytyy viittailua black metaliin. Tyystin ilman melodista laulua rullaava The Four Wise Ones riipii onnistuneesti kuolon ja mustan räyhän välillä, folkkausta unohtamatta. Dark Path puolestaan siirtyy mainiosti tummasta paahdosta rupiseen kuoloon ja siitä taas pianovetoiseen melometalliin.

Yksityiskohtia pursuava, tyylikkääksi hiottu levy kuulostaa osittain yllätyksettömältä, mutta bändi onnistuu sulauttamaan liudan tyylejä omaksi äänekseen ihailtavan vaivattomasti. Herkullisimmin tämä näyttäytyy Death of a Kingissä: siinä tanssibiitillä flirttaileva poljento yhdistyy ilakoivalla pillinlirkutuksella silattuun rymyriffiin, tietysti tuliseen kebabsoosiin dipattuna.

Hienoimmissa osumissa yhtye irrottautuu rohkeasti sapluunastaan. Enemy at the Gatesin vaanien leijutteleva sävelkulku yhdistettynä melodiseen säkeeseen ja rähinäkertsiin on voimallinen esitys. Eeppisessä White Nightissa on puolestaan erinomaista dynamiikantajua ja mukavan kulmikasta progeilua.

Mainitut biisit nousevat mielenkiintoisimpina esiin toisen puoliskon ollessa hyvää peruskauraa. Tuttua kaavaa toistavilla melometalliralleilla Amorphis pääsee vaivatta rockkanavien soittoon. Yhtyettä seuranneiden on niistä ehkä vaikea riehaantua, mutta ei käy kiistäminen, etteikö Amorphis tekisi hommaansa jälleen hiukan paremmin kuin viimeksi. Eli aika pirun loistavasti.

Lisää luettavaa