Vielä debyyttipitkäsoitollaan Ultramega OK:lla (1988) Soundgarden etsi tapaa, jolla yhdistää Black Sabbathin raskas matelu sekä Beatlesin psykedelia ja melodiantaju omaehtoiseen punkrämistelyyn. Tuleva grungesuuruus kuulostaa esikoisellaan yhtäältä varsin samalta kuin menestyslevyillään, mutta toisaalta myös varsin raakilemaiselta. Hienoja biisejä tältäkin löytyy, Flower etunenässä, mutta myös iso läjä jokseenkin turhaa täytettä.
Selvästi tuhdimman soundin uudessa miksauksessa saaneelta uusintajulkaisulta tulee noteerattua moni aiemmin katveeseen jäänyt biisi. Kappaleista on riisuttu 80-lukulainen putkimainen kaikupöhö, ja moni niistä on miksattu aivan omaan soundiinsa.
Alkuperäistä rutkasti napakampi ja selkeämpi äänimaailma nostaa esille myös monia soitannollisia yksityiskohtia. Soittimet erottuvat selkeästi, ja meno potkii kiitettävään tapaan. Uusi miksaus kumartaa originaalin perussointia, eli levyn tunnistaa vaivatta samaksi, vaikka soundi onkin vasta nyt ”sellainen, jollaiseksi bändi sen tarkoitti”.
Lisukkeina on nivaska mainioita demoversioita levyn biiseistä, ja niiden listauksesta huomaa, mitkä näistä olivat ne keskeiset raidat. Hyväsoundisia ja hyvin soitettuja demoja kuuntelee mielellään, vaikkei edes olisi kuriositeettifriikki. Kim Thayilin ja miksaaja Jack Endinon saatesanat ovat nekin kiintoisaa luettavaa.
Loistobändin heikoin kokopitkä on saanut kasvojenkohotuksesta mukavasti lisävoimaa. Tällä tempulla kolmen pojon levy on nyt ainakin puolikkaan verran parempi.