Nyt joukkuetta on typistetty ja laulajana toimii edelliseltä levyltä tuttu, Alter Bridgessäkin vaikuttava Myles Kennedy. Myös taustabändin joukko on rajattu bastisti Todd Kernsiin ja rumpali Brent Fitziin.
Slashin (ja miljoonien fanien) viehtymystä Kennedyn lauluun on hieman vaikea ymmärtää. Hän oli edellisen levyn heikoin lenkki ja nytkin miehen väärällä tavalla nariseva tenoriääni muodostaa suurimman ongelman.
Ensi alkuun 15 kappaleen massasta tuntuu nousevan vain vähän huippukohtia. Lopulta levyn puolivälin erinomainen biisikolmikko toimii avaimena koko paketin avautumiseen. We Will Roamin ylväs kertosäe nostattaa tunnelmaa, ja Slashille tyypilliseen arpeggiokuvioon perustuva Anastasia laittaa jyrävaihteen kunnolla silmään. Vaikka hienon loppujammailun sisältävä kappale kestää kuusi minuuttia, lisääkin olisi mielellään kuullut.
Päihde-elämän kiroista kertova Not for Me puolestaan tuo kokonaisuuteen aitoa tunnetta ja usko Kennedyn kykyyn tulkita eikä vain suorittaa alkaa vahvistua. Vähä vähältä Apocalyptic Love paljastuu oikein mainioksi kokonaisuudeksi, ja dynamiikkaa ja moni-ilmeisyyttäkin alkaa löytyä.
Kyllä tämäkin levy peittoaa helposti Velvet Revolverin tuotokset, vaikka Guns N’ Roses -aikojen elämää suurempiin saavutuksiin ei tietenkään ylletä.