On aina hyvä asettaa käsiteltävä asia perspektiiviin ja olla rehellisen kriittinen. Life of Agonyn viidenteen albumiin tämä liittyy siten, että suosikkibändinsä levyistä haluaisi kovasti tykätä, etenkin kun katalogissa on yksi järjettömän kova ja kolme asiallista tai ihan jees -tasoista levyä. Miten tähän jatkumoon istuu 12 vuoden tauon jälkeen tehty albumi, jolla ei enää laulakaan Keith vaan Mina Caputo?
Ensinnäkin siten, että ensikuuntelun huumassa pontevasti iskevä levy kuulostaa todella hyvältä. Tarkemmassa kuuntelussa alkaa kuitenkin löytyä pintapuolista erinomaisuutta raaputtavia rasitteita.
Yhtyeen debyytti River Runs Red (1993) on edelleen sairaan kova, tempovaihteluilla pelaavine sovituksineen yhäkin yllätyksiä tarjoileva pläjäys groovemetallista hardcorea. Kakkoslevy Ugly (1995) tuntui aikoinaan valjulta, sillä yhtyeen ulosanti suoraviivaistui huomattavasti ja biisimateriaali lähenteli grungea. Toisin sanoen bändi löysi sen sapluunan, jota se käyttää nykyäänkin liki yksi yhteen. Vaan eipä Ugly ole nykykorvin ollenkaan hassumpi.
Soul Searching Sunilla (1997) LoA iski tunteiden kultasuoneen uransa parhailla sävellyksillä ja vahvalla tunnelatauksella, tosin ytimekkäät lähtökohtansa lähes unohtaen. Hanskat tippuivat tiskiin, ja bändi palasi 2005 verevällä Broken Valleylla, jota kuunnellessa yhtyeen tiilet ja laasti hahmottuvat yllättävän selkeästi: Stone Temple Pilotsin rokkaava grungehan siinä kohtaa Type O Negativen jäyhän gootticoren.
A Place Where There’s No More Pain on omituisen uran tarponeelta yhtyeeltä kelpo levy, jolla se kuitenkin upottautuu yhä syvemmälle raskasgrungepitoiseen itseensä. STP:n ja Typen lisäksi yhtälössä soi nyt aiempaakin selkeämmin myös Alice in Chains. Flanger-laululla ja raskassoutuisella matelulla pelaava The Dead Speak Kindly on todellakin AiC:n kolmijalka-aikojen hiilipaperijäljennös. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) se on levyn parhaimmistoa.
Tyystin toisin kuin River Runs Redillä, levymitassa saati kappaleiden sisällä ei ole pahemmin tietoa tempovaihtelusta – ellei moiseksi lasketa yhtyeen perusratkaisua siirtyä kertseissä hitaasti hiihtävästä juntasta skank-nakutukseen. Muutamaa pykälää reippaammalla tempolla varustettu nimibiisi on levyn parhaimmistoa sekin. Muutaman kappaleen jälkeen korva alkaa turtua samaan perussykkeeseen melko pahasti.
Se, mikä on vaivannut yhtyeessä pinnan alla ennenkin, nousee nyt miltei haittaavaksi ongelmaksi: riffit ovat käsittämättömän yllätyksettömiä. Kitarakuviot ovat suurimmaksi osaksi läpeensä geneerisiä ja miljoonaan kertaan kaluttuja. Moiset jäisivät aika monen kellaribändinkin seulaan. Rumputyöskentely on fillejä myöten täysin ennalta arvattavaa, ja myös kappaleiden rakenteet voi aavistella ensikuulemalla. Mutta perkule sentään, kun kokonaisuus toimii, vaikka meno tuntuu tämän tästä vähän liiankin tutulta.
Sovituksellisesti ja sävellyksiltään yllätyksettömän levyn pelastavat bändin napakasti jytäävä soittotatsi ja erityisesti Caputon laulu. Vaikka miehestä tuli nainen, hänen tulkintansa ei ole muuttunut tunteen, soundin tai sielua auki repivien sanoitusten suhteen käytännössä lainkaan. Vaikka Caputokaan ei saa raahattua kaikkia raitoja kuiville, aika monta perusriffiä hänen surumielisinä kajahtavat, omalaatuisella aavesoundilla laulamat melodiakulkunsa joka tapauksessa kuittaavat.
On kuvaavaa, että levy tuntuu päivästä ja kuuntelutavasta riippuen joko melkoiselta pettymykseltä tai jopa ihan mukaansatempaavalta paketilta. Sävellysten keskinkertaisuus ja sovitusten yllätyksettömyys kieltämättä kalvavat kokonaisuutta tarkemmassa kuuntelussa, mutta fiilispohjalta luukuteltuna meno kuulostaa hyvältä. Lopputulemana on ihan ok levy, joka kuitenkin edustaa heikointa LoA-tarjontaa tähän asti.