Bethlehem tuli määritelleeksi heti ensimmäisellä albumillaan Dark Metalilla (1994) kokonaan uuden genren, jossa black metalin intensiteetti ja synkkyys yhdistyivät doomin äärimmäiseen melankolisuuteen. Ja kun sanoitusten inspiraationa toimivat itsemurhat, kuolema ja hulluus, bändin vahva ja ennen kaikkea täysin uniikki ja vakuuttava konsepti oli kerrasta kasassa.
Yhtye on kohdannut 25 vuoden aikana omat vastoinkäymisensä. Jäseniä on vaihtunut melkoisen tolkuton määrä, mikä on kuulunut tason heittelynä. Edeltävä Hexakosioihexekontahexaphobia (2014) nosti kuitenkin bändin takaisin tasolleen. Tässä valossa onkin kummallista, että bändi ehti lopettaa toimintansa tämän jälkeen, onneksi sentään ennenaikaisesti – yksinkertaisesti nimetty nimihirviön seuraaja kun on parhaita Bethlehemin julkaisuja.
Bändissä on vaihtunut useimmiten laulaja, mutta tilalle on löytynyt aina omaperäinen riekkuja. Darkened Nocturn Slaughtercultista aiemmin tuttu Onielar on näistä yksi kovimmista ja monipuolisimmista. Puolalaisneidosta lähtee lähes yhtä häiritsevän hienoa ja mielipuolista rääkymistä kuin Silencerin Nattramnista, mutta laajasta repertuaarista löytyy myös perinteisempää raspia, örinää ja puhtaampaakin ääntä.
Liideri Jürgen Bartsch on pistänyt biiseihin parastaan, ja kiehtovan tumma tunnelma pysyykin yllä läpi koko kappalekymmenikön. Sävellyksissä on runsaasti luonnollista vaihtelevuutta alkupään rivakammasta tykityksestä loppupuolen rauhallisempiin fiilistelyihin, mutta lähes jokaisesta biisistä löytyy osio, jollaista ei odottaisi kuulevansa. Tämä on yksi Bethlehemin ihastuttavista tavaramerkeistä, siinä missä oman lisäsärmänsä tuova saksan kielen käyttö sekä vaikeammin määriteltävä ilkikurinen rienaavuuskin.
Näin mainion kahdeksannen albumin perusteella voi vain toivoa, että Bethlehemin tähti loistaisi jatkossakin yhtä kirkkaana.